Aatu Komsi

Ihmeneloset ja keski-ikäisen Näkymättömän naisen kaipuu

21.2.2016 klo 00:45, aevik

Arvostelua koskevat lehdet: Fantastic Four, vol 3, #554-588 ja #600-611, FF, vol 1, #1-23, Fantastic Four, vol 4, #1-16, Fantastic Four, vol 5, #1-14 ja #642-645, Fantastic Four Annual 2014 sekä Ihmeneloset: Loppu

Spoilaustaso: Lievä, mutta spekulaatioita tulevaisuudesta, etenkin Secret Warsista. Lisäksi tietysti näin pitkän ajan osalta käy väistämättä ilmi, mitkä oletusasiat eivät muutu ainakaan tuoreimman kauden alkamiseen mennessä. Myös spoilausta siltä osin, että haukun tilanteita, jossa kannessa ja muussa on perusteettomasti käytetty mainosviestiä ”Ihmenelosten loppu!”, vaikkakaan en hirveän tarkkaan selosta, mikä se loppuratkaisu sitten on. Yksityiskohtaisempaa spoilausta Fantastic Four, vol 3, #582:stä (pieni tiiseri – jätä halutessasi luvusta ”Miksi ryhdyin lukemaan Fantastic Fouria?” lukematta muu kuin 3 viimeistä kappaletta) ja Fantastic Four, vol 4, #1:stä ja yksi lyhyt pätkä #10:stä sekä jo aiemmin arvostelluista Avengers, vol 5, #24, 32 ja 33:sta.

 

Ihmenelosten (Fantastic Four) jenkkilehtien lukijoita on viime vuosina hellitty. Niin ikonisia kuin Stan Leen ja Jack Kirbyn sekä myöhemmin John Byrnen Ihmeneloset ovatkin olleet, Mark Millarin, Jonathan Hickmanin ja Matt Fractionin tarinat ovat onnistuneet puhaltamaan uutta henkeä ihmeperheen koettelemuksiin. Ennen kaikkea syvyyttä on löytynyt päähenkilöiden persoonista, minkä myötä menneiden vuosikymmenten ”nero ja sen luolamieskaverit” sekä ”mies on perheen pää” -asetelmat on saatu heitettyä pois. Nykyiset Ihmeneloset ja Future Foundation juhlistavat uusien löytöjen ja kokeiden tekemisen riemua ja problematiikkaa.

Tämä postaus on vähän moniosainen, koska syyni kirjoittaa Ihmenelosista heräsivät useasta eri syystä. Aloitan kertomalla, miksi ryhdyin lukemaan noita lehtiä, sitten avaudun suhteestani Näkymättömään naiseen ja lopuksi kokoan yhteen arvion Ihmenelosten numeroista Mark Millarin kaudesta vuodesta 2008 (Fantastic Four, vol 3, #554) alkaen.

Miksi ryhdyin lukemaan Fantastic Fouria?

Vanhojen numeroiden lukeminen osoittautui yllättävän isoksi projektiksi: kaikkiaan 106 numeroa. En ole ihan varma, miten siihen päädyin, mutta luultavasti lukiessani Reed Richardsin osallisuudesta Incursionsissa, halusin vilkaista myös Ihmenelosten oman lehden sivuille, jossa oli paraikaa käynnissä Matt Fractionin kausi. Fractionin tarinoiden sivussa näkyi, miten heidän maailmansa oli kiinnostavasti muuttunut Suomessa julkaistujen IN-numeroiden jälkeen, joten tulin lukaisseeksi myös vanhoja numeroita. Bongasin, että nykyinen Incursionsin ja sitä seuranneen Secret Warsin kirjoittaja Jonathan Hickman oli kirjoittanut myös Fantastic Fouria.

Seuraava kuva pysäytti. Siinä tulevaisuudesta nykyaikaan matkannut Valeria Richards on palannut tapaamaan äitiään Susan Richardsia:

Fantastic Four, vol 3, #582 (2010) Teksti: Jonathan Hickman, kuvitus: Neil Edwards, Scott Hanna ja Paul Mounts.

Fantastic Four, vol 3, #582 (2010)
Teksti: Jonathan Hickman, kuvitus: Neil Edwards, Scott Hanna ja Paul Mounts.

Oliko Hickmanilla jo valmiina suunnitelmat Incursionsista ja Secret Warsista jo tuolloin? Spoilasiko hän tuolloin loppuratkaisun ”harvoille” vai oliko tuo oletettu olleen jo kaikkien tiedossa? Incursionsissahan matkattiin myös tulevaisuuteen (vielä yhtään selittämättä, miten sitä tulevaisuutta edes saattoi olla koko maailmankaikkeuden jatkuvan romahtamisen jälkeen), ja niissä tapaamme myös mm. aikuisen, vuosituhansia eläneen Franklin Richardsin. Kyseinen aikuinen Franklin sekä muita Incursionsin täysin omituiselta vaikuttaneita tulevaisuuksia mahdollisesti selittäviä elementtejä käydään läpi jo näissä vanhemmissa Fantastic Fourin numeroissa – tosin osaksi jo Hickmania edeltäneellä Mark Millarin Ihmeneloset-kaudella.

Lukukokemus on lopulta tietyllä tapaa huojentava: vaikka Hickmanin Ihmeneloset-pätkää on kiehtovaa peilata Incursionsin ja Secret Warsin tulevaisuuden ennustuksiin, joukkoon mahtuu myös selkeitä ennustuksia, jotka on sittemmin hylätty (osa jopa ihan juonessa ääneen lausutusti). Ainakaan vielä nyt Secret Warsin ollessa yhä kesken on mahdotonta sanoa, kertovatko yo. kuvankaappaus ja aikuisen Franklinin esiintyminen Fantastic Fourissa oikeasti Incursionsin / Secret Warsin lopputuloksesta mitään, vai ovatko ne vain toimineet Hickmaninille inspiraatioina hänen myöhemmin kehittämälleen Incursions-juonelle.

Fantastic Fourin lukeminen on silti suositeltavaa myös Incursionsin ymmärtämiseksi. Se ei anna suoria vastauksia mutta pohjustaa niitä kokemuksia, joita Reed Richards perheineen oli käynyt läpi juuri ennen kuin lähestyvä maailmanloppu heille paljastui. Niin Millarin, Hickmanin kuin Fractioninkin tarinoissa liikutaan paljon eri ulottuvuuksissa ja eri ajoissa, mikä tietyllä tapaa pohjustaa lukijaa oikeaan vireeseen, kun Incursionsin alussa Reed pamauttaa pöydälle tiedon, että sori, kaikki tämä muuten tuhoutuukin ihan kohta.

Erityinen anti tarinoissa on se, miten se tutustuttaa suomalaiset lukijat Reedin ja Susanin tyttäreen Valeriaan, joka ei siis koskaan ehtinyt Suomessa julkaistuissa tarinoissa näkyä (Alan Davisin vaihtoehtotulevaisuuteen sijoittuvaa Ihmeneloset: Loppu -kirjaa lukuun ottamatta). Kyseessä on se lapsi, jonka luultiin kuolleen Susanin keskenmenossa 80-luvun lopulla. Voitte lukea yksityiskohdat itse Wikipediasta, mutta tämä tapahtuma siis todellakin retconnattiin 2000-luvulla, jolloin paljastui, että Valeria ei kuollutkaan synnytyksessä vaan siirtyi tulevaisuuteen tai jotain ja sitten jossakin vaiheessa hänet jopa kasvatti ensin Victor von Doom (minkä takia Doom onkin hänelle rakas ”Doom-setä”) kunnes hän palasi oikean perheensä luo. Millarin Ihmeneloset-tarinoissa Franklinin tapaan myös Valeria osoittautuu mutantiksi (vaikka sitä sanaa ei hänestä käytetäkään), ja hänen supervoimansa on aivan ylivertainen älykkyys. Vain kolmivuotiaana Valeria kehittyy jo isäänsä älykkäämmäksi.

Vaikka tekijät selvästikin arvioivat itse kuvaamaansa ja piirtämänsä hahmon fyysisen iän turhan alas (vähän niin kuin Simpsoneissa Lisa Simpsonin), Valeria on hauska ja nautittava hahmo, joka piristää ja kehittää koko Ihmeneloset-pakkaa eikä todellakaan ole mikään wesleycrusher. Kyseessä on yksi selvästi parhaimmista uusista Marvel-hahmoista 2000-luvulla – ihan siitä huolimatta, että kyyninen minäni olettaa hahmon alkujaan luodun uusia nuorempia lukijoita kosiskelemaan.

 

Näkymättömän naisen aliarvostus ja kenen pitäisi näytellä häntä elokuvissa

2000-luvun Ihmeneloset-aiheiset elokuvat – Fantastic Four (2005), Rise of the Silver Surfer (2007) ja Fantastic Four (2015) – ovat olleet suuria pettymyksiä. Itse asiassa pettymys on ollut yleisesti niin suuri, että minulta jäivät noista kaksi viimeistä jopa kokonaan katsomatta. Toistaiseksi paras Ihmeneloset-elokuva onkin käsittääkseni Brad Birdin Ihmeperhe (2004), joka virallisesti ei edes Ihmenelosista kerro.

Se, mikä minua niissä erityisesti turhautti, oli casting: ensimmäisissä elokuvissa Näkymätöntä naista Susan Richardsia (os. Storm) esitti Jessica Alba (24 v) ja kolmannessa Kate Mara (32 v). Myönnettäköön, Mara oli jo iältään selvästi aikuisempi, mutta hän näyttää ja vaikuttaa paljon nuoremmalta (minkä siis oletan olleen hänen valintansa yhtenä syynä). Kummassakin tavoitellaan selvästi jotakin Natalie Portmanin tapaista tyttömäistä söpöyttä, ja näkökulmana on nimenomaan sovittaa hahmo Reed Richardsin vastapainoksi.

Eikä Albassa ja Marassa kai sinällään mitään vikaa ole, mutta nämä Ihmenelos-elokuvat ovat keskittyneet kuvaamaan sankarinelikkoa heidän uransa alkuvaiheessa ja nuorina. Susan Richardsin kaikista parhaat ajat tarinoissa ovat tulleet vasta sen jälkeen, kun hänestä tuli oikeasti aikuinen sekä äiti. Nuorena vaimona Susan oli heikko miehensä apuri, mutta sen jälkeen, kun hänestä tuli äiti, kirjoittajat ovat löytäneet hänestä ihan hervotonta Potkua ja Asennetta. Näkymätön nainen ei ole hissukka pullantuoksuinen kotiäiti, vaan itsetietoinen, tarvittaessa kaikki muut maahan Aivan Älyttömän Kovilla Voimillaan liiskaava naarasleijona, jonka huolehtiminen lapsistaan on yhtä epäfeminististä kuin Tarja Halonen presidenttinä johtaessaan koko Suomea.

Havainnollistaakseni:

Fantastic Four, vol 3, #587 (2011) Teksti: Jonathan Hickman, kuvitus: Steve Epting, Rick Magyar, Mike Perkins ja Paul Mounts.

Fantastic Four, vol 3, #587 (2011)
Teksti: Jonathan Hickman. Kuvitus: Steve Epting, Rick Magyar, Mike Perkins ja Paul Mounts.

Fantastic Four Annual 2014 Teksti: James Robinson. Kuvitus: Tom Grummet, Tom Palmer ja Jim Charalampidis

Fantastic Four Annual 2014
Teksti: James Robinson. Kuvitus: Tom Grummet, Tom Palmer ja Jim Charalampidis

Fantastic Four, vol 3, #602 (2012) Teksti: Jonathan Hickman Kuvitus: Barry Kitson ja Paul Mounts.

Fantastic Four, vol 3, #602 (2012)
Teksti: Jonathan Hickman
Kuvitus: Barry Kitson ja Paul Mounts.


”I’m a queen that bows to no king.” Silläkin uhalla, että kuulostan samalla lailla häiriintyneesti Susan Richardsiin obsessoituneelta kuin noista vasemmanpuoleisen otteen Namor, niin on tuo silti tosi vakuuttavaa. En tietenkään tarkoita väkivaltaa itsessään vaan sitä itsevarmuutta ja tietoisuutta omista kyvyistään. Vaikka useammatkin kirjoittajat saisivat ottaa feministisemmän asenteen (ja Hickmankaan harmillisesti ei muista kyseenalaistaa Reedin johtoasemaa Ihmenelosissa), kokonaisuuden kannalta on tavallaan kuitenkin kaunista se, miten suuret ja tuhoisat voimat Näkymättömällä naisella todella on mutta miten hyvin hän kuitenkin pääsääntöisesti ymmärtää käyttää niistä vain uhkan torjumiseksi tarvittavaa voimaa. Edellisten otteiden kontekstissa Näkymättömän naisen äiti-rooli peilautuu vahvasti minkä tahansa soturin tai valtionjohtajan rooliin, jossa hän asettuu vihollisen ja suojeltaviensa väliin.

Ja tähän nyt vaan sori Jessica Alban ja Kate Maran tyttöystävä-Susanit eivät millään yllä.

Jos ja kun seuraava Ihmeneloset-elokuva tehdään, eikö siinä voisi suoraan jo tehdä Susanista lastensa äitiä ja rehellisesti keski-ikäistä? Te Ihmenelos-fanit, jotka katsotte laillani Modernia perhettä, olette varmaan joskus tunteneet sen saman fiiliksen: Julie Bowenin (46 v) pitäisi olla seuraava Näkymätön nainen.

 

Mark Millar ja Jonathan Hickman: 2008-2012

Kahden menestyneen käsikirjoittajan kohdalla ei oikeastaan olisi reilua niputtaa heitä tässä yhteen. Silti: näiden kahden kirjoittamat tarinat muodostavat niin selkeän tarinakokonaisuuden, että olisi väärin yrittää suositella teitä lukemaan niistä vain osa. En tiedä, oliko se Millarin toive vai hänestä riippumatonta, mutta Hickman tarttui omassa työssään useampiin Millarin jättämiin langanpätkiin (osa ilmeisiä, osa hienovaraisempia ja temaattisia) ja piirsi niille hyvän kaaren loppuun. Ei Millarkaan sinällään väärin tehnyt halutessaan jättää asioita avonaisiksi, mutta Hickmanin työ langanpätkien kanssa oli sen verran hyvää, että se ansaitsi tulla tehdyksi.

En erittele teemoja tässä ihan kauheasti, koska purin niitä jo kirjoituksen alussa. Millarin ja Hickmanin putki oli pitkä, ja olosuhteet onnistuivat hienosti elämään ja kasvamaan ajan mukana. Heidän jälkeensä tulleissa tarinoissa on olluit omat hyvät puolensa, mutta Millarin ja Hickmanin käsittelyssä tulee tunne, että nämä tyypit tuntevat hahmonsa hyvin ja rakastavat niitä.

Kehnoakin on. Esimerkiksi Millarin kauden loppupään aivan hirvittävä Dale Eagleshamin kuvitus, jossa jokainen Ihmenelosten jäsen on piirretty järjettömäksi lihaskimpuksi ja Reed näyttää suunnilleen George Clooneylta. Häntä edeltäneen Bryan Hitchin kuvitus kuitenkin menetteli, ja onneksi Hickmanin aloitettua mukaan tuli (myöhemmin myös Incursonsissa nähty) loistava Steve Epting. Hänen piirrosjälkeään Hickman itsekin aiheellisesti kommentoi lehden palstalla sanomalla, että nyt tarina näyttää siltä, millaiseksi hän sen ajattelikin.

Millarin kaudella Ihmenelosten maailmaan saatiin kiinnostavia muutoksia: Valerian älykkyys, Richardsien neuvosto, Galactus… Yleisesti myös Ihmisten kuvaus (Reedin omituista kylmyyttä lukuun ottamatta) on lämmintä ja aidonoloista. Mukaan valitettavasti mahtuu kuitenkin myös niin surkeita juonenpätkiä kuten Doomin mestarit (”Masters of Doom”), jossa ihan jumalauta oikeasti Millar yrittää väittää, että tohtori Doomilla olisi ollut alusta asti mentori, jota tämä nöyrästi tottelee ja palvoo. Itse tarina ei ole alkuasetelmaa paljon parempi, sillä siinä nostetaan kierroksia Doomin mestarin vaarallisuudesta liikaakin ja loppuratkaisu on hölmö. Millar kuitenkin päättää kautensa varsin vakuuttavasti, mutta en halua spoilata juonta paljastamalla tarinan (okei, hölmöä) nimeä. Viittaan nyt siis Fantastic Fourin (vol 3) numeroihin #558-562.

Hickmanilla oli useita erinomaisia juonia sekä pienempiä nerokkaita uudistuksia. Näistä ei vähäisimpänä lehden lukijakirjepalstalle hänen kanssaan kommentoimaan ilmestyneet ”Franklin ja Valeria”, mikä jaksoi kovasti hauskuuttaa. Harvassa ovat ne muut kerrat, jolloin jenkkilehtiä lukiessani olen jaksanut kiinnostua lukijakirjesivusta.

Pitkässä juonikaaressaan Hickman rakentaa jännitystä monen numeron verran. On annettava propsit sille, miten kauan hän jaksaa laittaa lukijan odottamaan ennustettua ”neljän kaupungin sotaa”, jonka jo ns. odotusosa ”Three” on itsessään klassikkoaineista Ihmenelosten jatkumossa. Yleensäkin Hickmanin vahvuutena voidaan pitää sitä, että hän ei selvästikään vain tee mitään lyhyitä juonikaaria, jotka sitten nollaa heti perään. Hän selkeästi yrittää rakentaa ja kehittää kokonaisuutta ja jättää tarinansa ja hahmonsa seuraajalleen parempana pohjana kuin ne itse sai.

Teksti: Jonathan Hickman. Kuvitus: Nick Dragotta ja Cris Peter.

FF #23 (2012) Teksti: Jonathan Hickman Kuvitus: Nick Dragotta ja Cris Peter.

Ikävä kyllä Hickman lopettaa pitkään pohjustaneen juonikaarensa suorastaan säälittävästi: hän latoo siihen yhteen pakettiin niin järjettömän paljon kaikkia avonaiseksi jääneitä juonenpätkiä sekä vaarallistakin vaarallisempia hihasta repäistyjä uhkia, että lopputulos on mahtipontisuudessaan enemmän koominen. Erityisen turhauttavaa se on siksi, että huipennusta edeltänyt juonenkulku on ollut varsin sekavaa, ja sekavuuden ja salaisuuksien paljastaminen ei ole lukijasta niin kiehtovaa kuin Hickman ilmeisesti toivoi. Kokonaisuuden pelastaa Valeria Richardsin kehityskaari, jossa tasapainoillaan neron, sankarin, lapsen, vaarallisesti riskejä ottavan, itsekeskeisen, epävarman, lämpimän ja kyynisen välillä. Parasta on, että se kehityskaari ei pääty mitenkään eikä Valeria saa niitä vastauksia, joita haluaisi, tai löydä paikkaansa maailmassa sen enempää kuin kuka tahansa muukaan supernero 3-vuotias.

Hickmanin viimeisten numeroiden lukemista häiritsee myös huonosti ohjeistettu Fantastic Four ja sen rinnakaislehden FF-lehtien lukujärjestys, vaikka tarinan jakaminen kahteen eri lehteen olikin näkökulmansa ja päähenkilöittensä vuoksi Marvelissa poikkeuksellisen perusteltu veto. Hickmanin viimeiset numerot kummassakin lehdessä ovat näkökulmasta riippuen joko täysin turhia tai herkän puhuttelevia. Ihan oma, ihmeellinen tunnelmansa niissä kyllä on. Vähän kuten koko Millarin ja Hickman nelivuotisessa putkessakin.

 

Matt Fraction: 2012-2014

Fantastic Four, vol 4, #3 (2013) Teksti: Matt Fraction Kuvitus: Mark Bagley, Mark Farmer ja Paul Mounts

Fantastic Four, vol 4, #3 (2013)
Teksti: Matt Fraction
Kuvitus: Mark Bagley, Mark Farmer ja Paul Mounts

Matt Fraction aloittaa tarinansa hurjasti: Reed huomaa, että hänen kehonsa on alkanut hajota – ilmeisesti samat kosmiset säteet, jotka hänet loivat, ovat nyt tappamassakin. Parannuskeinoa ei ole, ja samalla esille nousee huoli, koskeekohan tämä ”syöpä” myös muita ihmenelosia. Koska Reed on (oma mielipiteeni) pohjimmiltaan itsekeskeinen kusipää, hänen nerokas ratkaisunsa kuuluu: hei, salaanpa koko asian perheeltäni ja huijaan heidät mukaani matkalle tuntemattomiin maailmankaikkeuden kolkkiin etsimään parannuskeinoa uskotellen meidän lähteneen ”opintomatkalle”.

Tarina sijoittuu samaan aikaan Incursionsin alkupään kanssa. Koska Reed esiintyy molemmissa, Incursionsin kirjoittanut Jonathan Hickman selittää omilla sivuillaan, että Reed livahtaa tapaamaan Illuminatiaan salaa aikakoneella muiden perheenjäsentensä nukkuessa. Selitys olisi älytön ja sosiopaattinen, ellei se (sattumalta) sopisi niin hyvin linjaan Fractionin oman tarinan alkuasetelman kanssa.

Fantastic Four, vol 4, #6 (2013) Teksti: Matt Fraction Kuvitus: Mark Bagley, Mark Farmer ja Paul Mounts.

Fantastic Four, vol 4, #6 (2013)
Teksti: Matt Fraction
Kuvitus: Mark Bagley, Mark Farmer ja Paul Mounts.

Tarinakokonaisuudessa on jännitettä, en kiistä sitä. Fractionilla on myös kiitettävää rohkeutta lähteä uudelleenkertomaan erinäisiä Ihmenelosten jäsenten historian tapahtumia kuten Reedin ja Suen ensitapaamista ja suhteen kehittymistä sekä Tohtori Doomin syntyä (!). Osa näistä epäonnistuu, koska Fractionin rohkeus valitettavasti ylittää hänen kykynsä, mutta Tohtori Doomin osuuden loppupuolelta löytyy sentään yksi hauska jippo, mikä tekee sen lukemisen arvoiseksi. Fraction myös kierrättää hahmoja muihin menneisyyksiin kuten tapaamaan Julius Caesaria.

Juonessa on (etenkin alkupäässä) myös tiettyä tieteellistä kiehtovuutta, kun Ihmeneloset esimerkiksi menevät tapaamaan kokonaan uutta humanoidilajia (ilman taistelua!) tai matkustavat maailmankaikkeuden alkuun ja loppuun. Fraction pistää Franklinin ja Valerian tekemään asioista ennakkotyönä esitelmän Reedille, mikä sitten esitellään lukijalle aina tarinan alussa. Oli teksti sitten tieteellisesti kuranttia tai ei, se säilyttää ja jopa osittain lisää Ihmenelos-tarinoiden tiedekeskeisyyttä aiemmasta. (Sormea on sen sijaan herisytettävä tavasta, jolla Fraction kuvaa tarinoissaan dinosauruksia: oikeasti otukset eivät olleet niin isoja, että koko IN-perhe muka olisi mahtunut kerralla yhden sellaisen suuhun, ja oikeasti ne eivät ole voineet olla niin vaarallisia, että Möykyn kaltaisen kymmeniä tonneja nostavan kivikasan tarvitsisi pelätä niitä sekuntiakaan.)

Toisin kuin edeltäjänsä, Fraction pelaa juonikokonaisuudessaan juuri yhden numeron mittaisilla lyhyillä tarinoilla. Olo on kuin tv-sarjaa katselisi. Siinä on tiettyä virkistävyyttä Hickmanin pitkän ja hitaan kerronnan jälkeen, etenkin kun kuvittajana on itse Mark Bagley.

Fantastic Four, vol 4, #4 (2013) Teksti: Matt Fraction Kuvitus: Mark Bagley, Mark Farmer, Paul Mounts, Edgar Delgado ja Rain Beredo

Fantastic Four, vol 4, #4 (2013) Teksti: Matt Fraction
Kuvitus: Mark Bagley, Mark Farmer, Paul Mounts, Edgar Delgado ja Rain Beredo

Fraction ei harmillisesti halua kuitenkaan kunnioittaa Millarin ja Hickmanin sanomaa sarjakuvan keskushahmoista vaan enemmän nollaa sen ja vaihtaa tulkinnan heittämällä omakseen. Johnny Storm palaa takaisin Ben Grimmiä lapsellisesti pilkkaavaksi ja suorastaan kiusaavaksi itsekeskeiseksi kakaraksi. Valerian kasvanut älykkyys ei pitkän aikaa näy kuin satunnaisesti. Reed on palannut takaisin ominpäin toimivaksi ja muita pomottelevaksi creepyksi (joskin on myönnettävä, että ei hän siitä kauhean kauas kehittynyt Hickmaninkaan kaudella). Mark Bagleyn kuvitus, niin upeaa kuin onkin, ei tätä kylmyyden tunnetta valitettavasti vähennä: hänen piirtämänsä ihmiset aina vaikuttavat jotenkin piikikkäiltä, kylmiltä ja ivallisilta. Näin oli myös hänen Ultimate Spider-Man -aikanaan.

Toisaalta hahmoissa tapahtuu kehitystä tarinan aikana, ja ehkä juuri sen näyttääkseen Fraction halusi pudottaa lähtöasetelman niin alas. Kantavaksi teemaksi voisi tietylla tapaa nostaa salaamisen ja muiden pelaamisen ja sen, mitä se tekee perheen sisäiselle luottamukselle. Se ei kanna niin hyvin, että ratkaisu olisi mielestäni ollut lopulta perusteltu, mutta muutamia vaikuttaviakin kohtauksia tulee vastaan. Niistä ehkä upein on dialogi siinä vaiheessa, kun Reed ja Sue päättävät lopulta paljastaa päällä olevan uhan lapsilleen ja Johnnylle. Johnny ensin ihmettelee, että hei, miksi minut on istutettu tänne lasten joukkoon… Lukijaa hymyilyttää, tuttu vitsi Johnnyn lapsellisuudesta. Mutta sitten Johnny toistaa kysymyksen ja vetää lopulta pultit: ”Kerrotte minulle tästä samalla ja samalla tapaa kuin lapsille – tajuatteko, kuinka alentuvaa ja loukkaavaa tuo on? Teidän olisi pitänyt luottaa minuun.” Kun Sue yrittää rauhoittaa häntä, Johnny kuittaa: ”Tajuatko, että kohtelet minua juuri niin kuin Reed kohtelee sinua?”

Ajoittaisista hyvistä kohtauksista huolimatta Fractionin juonikaaren lopetus on vieläkin kiusallisempi kuin Hickmanilla. Ongelmien luonne on vähän samanlainen, jonkinlainen kirjoittajan jumaluuskompleksi. Yksinkertaista tarinaa sinällään pystyy helposti seuraamaan, ja se on siltä osin Hickmanin huipennusta luettavampi, mutta siinä vaiheessa, kun kirjoittaja erään hahmon suulla väittää, että tarinassa koettu uhka/ennustus on jonkinlainen ”universaalinen vakio” ja on kaikissa maailmankaikkeuksissa luvassa, lukija hakkaa kämmentään naamaansa kovaa.

Ärsytystä ei yhtään vähennä viimeisen numeron kansi, johon on piirretty lukuisia Marvelin sankareita nostamassa ihmenelosia ilmaan ja hehkuttamaan heitä. Kannessa lukee isolla ”Finale”, koska kyse on lehden viimeisestä numerosta (ennen kuin, ta-daa, lehti alkaa taas uudestaan 1:stä kuukautta myöhemmin). Tämä on uskomattoman korni ja sata kertaa vuosien varrella eri lehdissä tehty temppu, joka oikeasti näyttää hyvältä ainoastaan, jos on kyse juhlavuodesta tai lehti oikeasti päättyy tai jotain.

Kuten varmaan jo arvasitte, myös tämä lehden numeroinnin aloittaminen heti tämän muutaman numeron jälkeen taas 1:stä ärsyttää minua. Tämä on tietysti makukysymys ja noudattaa Marvelin yleistä linjaa viime vuosina (en ymmärrä, miksi). Mutta minua se häiritsee. Jo 60-luvulla Marvelin alkuaikoina sen erityinen valtti kilpailijoihinsa verrattuna oli, että Marvelin lehdet muodostivat jatkuvan juonen, jossa olosuhteet ja hahmot kehittyivät ajan myötä, eivätkä tarinat jääneet irrallisiksi. Tietysti pohjimmiltaan on niin, että pidemmällä aikavälillä mikään ei lopulta kauheasti muutu vaan hahmoja pidetään hengissä ikuisuuden ja palautetaan välillä takaisin alkuasetelmiinsa. Mutta silti jotenkin tällainen aina muutaman numeron jälkeen tapahtuva nollaus ja vieläpä uudella numeroinnilla ja tekijöillä tuntuu jotenkin haluavan kiistää kaiken sen, mitä edeltäjät ovat hahmojen hyväksi tehneet.

Tietyllä tapaa Fractionin kohdalla voidaankin siis puhua ”runollisesta oikeudesta”.

 

James Robinson: 2014-2015

Kun Matt Fraction ensin käsitteli 16 numeron verran sitä, että Ihmeneloset ovat kuolemassa, hänen jälkeensä Fantastic Fourin (vol 5) kirjoittajan pestin ottanut James Robinson aloittaa uudella ja yllättävällä näkökulmalla: ”The Fall of Fantastic Four”.

Olen siis ironinen. Oikeasti, vaikka edellä pilkkasinkin Franctionin tarinan loppua, niin tuo jos mikä on edeltäjän työn sivuuttamista. Tarinan kuvittaja Leonard Kirk jopa päätti dramaattisesti vaihtaa Ihmenelosten asun punaiseksi, jotta se korostaisi tätä tuhon tunnelmaa. 19-osaisen tarinan (sis. Fantastic Four Annual 2014) neljän viimeisen numeron osalta kantta koristaa tulessa oleva iskulause ”The End is Fourever”, joka sitten palaa numero numerolta lyhyemmäksi loppupäästä: ”The End is Four…”, ”The End is…” ja ”The End…”. Joista viimeinen siis oli myös viimeinen Fantastic Fourin numero (juuri kätevästi ennen Secret Warsia, huom). Yyh. Ei kornius tavoita sitä Fractionin kauden päätösnumeron kansiongelmaa, mutta silti sattuu.

Yleisesti ottaen Robinsonin otsikointi ei kanna lupaustaan. Uhkaavuutta on paljon ja paljon jänniä käänteitä, mutta jos miettii kaikkia tarinoita vuosien varrelta, mihin tämänlainen otsikointi ja puffaus olisi sopinut paremmin, no, niitäkin oli jo nyt tässä kirjoituksessa listattujen juttujen osalta useita. Ja se on sääli, koska tarina kärsii siitä. Juttu olisi paljon parempi, jos sitä ei yritettäisi kehystää tällä lailla. Lopun iskulauseessa ”The End is Fourever” ei ole edes mitään järkeä: ei juonellisesti eikä kielellisesti.

Fantastic Four, vol 5, #1 (2014) Teksti: James Robinson Kuvitus: Leonard Kirk, Karl Kesel ja Jesus Aburtov

Fantastic Four, vol 5, #1 (2014)
Teksti: James Robinson
Kuvitus: Leonard Kirk, Karl Kesel ja Jesus Aburtov

Tarinassa on silti paljon myönteistä. Fractionin avaruudessa ja ajassa loikkimisajan jälkeen oli hauska taas nähdä Ihmeneloset kotonaan Baxter Buildingissa ja tuttujen Future Foundationin oppilaiden keskellä. Robinsonin ote hahmoihin on myös empaattisempi kuin Fractionilla. Jo heti ensimmäisessä numerossa saamme nähdä Liekin huolestuvan siitä, ettei kai Möykylle vain käynyt pahasti, ja Reedin ja Suen keskustelevan aikuismaisesti ja tasavertaisina vanhempina Valeriasta, joka on heille molemmille Fractionin kauden tapahtumien vuoksi katkera.

Robinsonin draamantaju on yleensäkin onnistunutta mutta parhimmillaan se on suorastaan upeaa. Hänen dialoginsa on elävää ja tunnelmallista, ja hän uskaltaa laittaa hahmojaan sanomaan asioita, joihin emme ole sarjakuvissa tottuneet mutta joita oikeat ihmiset noissa tilanteissa kyllä sanoisivat. Hänen ja Kirkin kuvakerronnan jännitystä nostattaessa on myös todella hyvää: samanlaista rauhalliseen mutta uhkaavaan tahtiin tapahtuvaa nousua, josta kehuin taannoin myös mestari-JMS:ää vuolaasti. Robinsonissa ja JMS:ssä kirjoittajina on paljon samaa. Robinson myös mukavasti palauttaa tarinan jatkuvajuoniseksi, eikä yksi numero enää muodosta samanlaista ”tv-sarjan jaksoa” kuin Fractionilla. On kuitenkin sellaista epämääräistä jatkuvajuonisuutta kuten Hickmanilla ja sitten on täsmällisempää, edes jotenkin rytmitettyä jatkuvajuonisuutta, kuten JMS:llä, ja Robinson muistuttaa tässäkin JMS:n tyyliä paljon.

Robinsonin ainoa vika – ja valitettavasti se on aika iso – on se, että taitavasta kerronnasta huolimatta hän ei ole niin hyvä keksimään sitä juonta. Koko tarinakokonaisuus on vähän tylsä, jotenkin sellainen Kurt Busiek -tyyppinen pelkästä mätkinnästä intonsa saava juoni. Siinä, missä Millar, Hickman ja Fraction kaikki toivat tarinoilleen lisäarvoa kuvaamalla hahmojensa kehittymistä kaaren aikana, Robinsonin ihmeneloset eivät oikeastaan tunnu tarinan alun ja lopun välissä muuttuvan. Jos jotkin muuttuvat, ne ovat pikemminkin ne muut hahmot, jotka oppivat Ihmenelosista jotain uutta ja joutuvat muuttamaan käsitystään. Mutta pahisten nöyrtymisessä Ihmenelosten edessä ei ehkä kuitenkaan ole riittävästi kokonaiseksi perusteluksi. Robinsonin tarinassa ei myöskään ole sellaista tiedeinnostusta kuin edeltäjillään – en sitten tiedä, voisiko näiden kahden piirteen välillä olla jokin yhteys.

Fantastic Four, vol 5, #11 (2014) Teksti: James Robinson Kuvitus: Leonard Kirk, Karl Kesel ja Jesus Aburtov

Fantastic Four, vol 5, #11 (2014)
Teksti: James Robinson
Kuvitus: Leonard Kirk, Karl Kesel ja Jesus Aburtov

Fantastic Four, vol 5, #6 (2014) Teksti: James Robinson Kuvitus: Leonard Kirk, Karl Kesel, Jesus Aburtov ja Veronica Gandini

Fantastic Four, vol 5, #6 (2014)
Teksti: James Robinson
Kuvitus: Leonard Kirk, Karl Kesel, Jesus Aburtov ja Veronica Gandini

(Edelleen vähän Kurt Busiekin tapaan) Robinson tykkää hyödyntää vanhoja Marvel-tarinoita ja kunnioittaa niiden jatkumoa uusintamalla kohtauksia, jotka olisi saatu jo unohtaa. Tästä seuraa paljon kiusallisuutta, joka etenkin numeron #5 osalta jo itkettää: siinä käydään läpi paljon vanhoja Stan Leen ja Jack Kirbyn alkuajan tarinoiden kohtauksia, jotka otetaan sellaisenaan ja käytetään aseena pilkkaamaan Ihmenelosia vastuuttomiksi. Argumenttina käytetään mm. sitä, että kun Möykky on (joskus 60-luvun tarinassa) vihaisena paiskannut jotakin vastustajaansa autolla, eikö hän ottanut huomioon lähellä olevien ihmisten säikähdystä ja mahdollista traumaa tai jotain. Minulla ei sinällään ole mitään sitä vastaan, että supersankarisarjakuviin saataisiin hieman älyllisempää ja vastuullisempaakin perspektiiviä, mutta sitä EI tehdä pilkkaamalla genren vuosikymmeniä vanhoja tarinoita nykyajan kriteereillä ja genrejä sekoittaen. Ihan kuin Robinson ei tajuaisi, että yhtä hyvin hänen omia tarinoitaan voitaisiin tulevaisuudessa pilkata siitä, että Ihmeneloset kuluttavat luonnonvaroja liikaa, pukeutuvat sopimattoman tiukkoihin trikoisiin eivätkä ole järjestäneet asianmukaisia tulli- ja rajavalvontajärjestelyjä USA:n viranomaisten ja Negatiivisen vyöhykkeen välille. Lapsellista – ja ennen kaikkea lukijasta kiusallista. En usko, että numerosta pitävät sen paremmin nuoremmat lukijat kuin noiden klassikkotarinoidenkaan fanit.

Tylsyydestä huolimatta Robinsonin loppuratkaisu ei ole samalla tavalla nolo kuin edeltäjillään, mistä on annettava plussaa. Sekin tosin kärsii samasta jumaluuskompleksista kuin muut – Robinsonilla se ei vain ilmene niinkään tarinan uhan megalomaanisessa luonteessa vaan loppumätkinnän tarpeettoman pitkässä venymisessä useisiin numeroihin ja tuossa kornissa ”The End is Fourever” -otsikoissa, mitä jo haukuinkin. Siinä, missä edelliset kirjoittajat menivät mäkeen kirjoittaessaan käsillä olevasta vaarasta tuhovaikutuksiltaan liian suuren, Robinson on maanläheisempi mutta sotkee silti mukaan ihan liian paljon hahmoja ja perusteluja. Hän yrittää solmia yhteen lankoja, joita ei tarvitse solmia – ja jotka eivät edes kuulu hänelle. Tämä tekee väistämättä hänen Ihmenelos-jaksostaan irrallisen, koska ketään hänen seuraajaansa ei kiinnosta jatkaa siitä samasta. Tai voisi ehkä kiinnostaa, jos hänen solmunsa ja perustelunsa olisivat parempia.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *