Aatu Komsi

Perinteikäs ”mies ja vasara” -esitys

29.12.2015 klo 14:26, aevik

Arvostelua koskevat lehdet: The Mighty Thor #337-382 (osaksi julkaistu Suomessa 1990-1992), The Mighty Thor (vol 2) #1-85 (Suomessa julkaistu numerot 1-12 v. 2000), The Mighty Thor (vol3) #1-16 (ei julkaistu Suomessa), Thor: God of Thunder #1-25 (suomeksi julkaistu nrot 1-11 kirjoina Thor: Jumalten tuho ja Thor: Luojapommi 2013-2014), The Mighty Thor (vol 4) #1-8 (uusin) sekä Thor: Vikings (2003-2004).

Spoilaustaso: Pääasiassa lievä ja käsittelee lähinnä tarinoiden ihan alkuasetelmia tai toistuvia painotuksia. Muutamassa kohdassa paljastattu tulevien numeroiden vastustajien nimiä mutta vain silloin, kun ne eivät ole itse tarinassakaan olleet erityisiä yllätyksiä (esim. paljastettu jo kannessa). The Mighty Thor vol 2:n numeroista paljastettu muita enemmän: numeroiden #1-79 osalta myös pari isoa juonenkäännettä, jotka nimenomaan tekevät juonesta kiinnostavan, mutta ilman kauhean tarkkoja yksityiskohtia (paitsi surkeiden numeroiden osalta). Selkeä spoilaus The World Eaters -tarinakokonaisuuden (The Mighty Thor, vol 3, #615-621) loppuratkaisusta. Yleisesti tietysti näin vanhoja ja senkin jälkeen jatkuneita tarinoita esiteltäessä väistämättäkin tulee paljastettua sitä, jos joku kuolleeksi luultu hahmo palaakin taas henkiin tai muu ”suuri muutos” myöhemmin onkin jollakin peruuntunut.

 

Ukkosenjumala Thor on siitä kiinnostava Marvel-sarjakuvahahmo, että hahmon myyttinen tausta yhdessä nykyajan supersankariseikkailujen kanssa tarjoaa kirjoittajille laajat mahdollisuudet erilaisiin tulkintoihin ja painotuksiin hahmosta. Ei yhtä laajasti kuin Hulk, mutta laajasti kuitenkin.

Esimerkiksi Marvelin lippulaivasupersankarissa Hämähäkkimiehessä asetelma on aivan päinvastainen: tarinat ja vitsit (ja kieltämättä, joskus jopa hiukan hahmon historiakin) saattavat muuttua, mutta pohjimmiltaan eri kirjoittajien Hämähäkkimies-tulkintojen välillä ei pitäisi olla juuri havaittavaa eroa. Thor on aivan erilainen hahmo: osalla kirjottajista hän muistuttaa lähinnä geneeristä hyvistä, joka vain asuu Asgardissa, osalla hän on Kapteeni Amerikan tapaan kaiken hyveellisyyden perikuva ja osalla puolestaan hän on suorastaan itserakas sika, joka vetää pultit, kun joku ei usko häntä jumalaksi.

(Koska me kaikki tiedämme, että Thor – tai siis Tor – on alkujaan norjalaisen mytologian hahmo eikä Marvel Comicsin omaa keksintöä, hoidetaan asiaan liittyvä kuittailu heti alkuun päiväjärjestyksestä: ks. Scandinavia and the World: Nordic Halloween.)

 

Mahdollisuuksista huolimatta vaihtelua ei kuitenkaan ole ihan kauheasti ehtinyt olla, sillä moni Thorin kirjoittaja on pysynyt lehden parissa keskiverto-Marvel-sarjakuvaa pidempään: esimerkiksi Walter Simonson kirjoitti Thoria neljä vuotta, Dan Jurgens kuusi ja nykyinen kirjoittaja Jason Aaronkin jo neljättä vuottaan.

Helpoiten näitä eri kirjoittajien teoksia voi vertailla katsomalla, mihin kohtaan ”jumala vai supersankari” -janaa heidän kuvaamansa Thor tarinoissaan asettuu.

Yleisesti ”Thor on ensisijaisesti jumala” -päädyn tarinoissa…

  • Se, mitä kaikkia voimia Thorilla todella onkaan, hämärtyy – koska hei: hänhän on jumala. Itse asiassa Thorin voimien laajuudella jopa leikitellään. Ja nämä kirjoittajat oikeasti uskovat, että lujaa lyövä ja salamoita sinkova vasara voi näiden ominaisuuksiensa puolesta olla maailmankaikkeuden hurjin ase.
  • Korostetaan Argardin historiaa ja Asgardin hallitsijan, kaikki-isä Odinin vastuuta ja jumallista, syvempää ymmärrystä siitä, mikä on kaikille lopulta parhaaksi. Thor oppii tarinoissa nöyryyttä.
  • Alleviivataan meidän maallisten ihmisten vajavaista ymmärrystä jumalten elämästä ja ymmärryksestä ja siksi tarinaan heitetään tarkoituksella ratkaisuja, rituaaleja ja todellisuudenkuvauksia, jotka tuntuvat meidän logiikallemme käsittämättömiltä. Jumalten kunnian ja miehisyyden tavoittely on välillä todella tylyäkin, koska he ovat sotureita.
  • Rikotaan rajoja aiemmin esitetyistä konkreettisista yksityiskohdista, esimerkiksi Yhdeksän maailman kartasta tai sateenkaarisilta Bifrostista. Tarinat sijoittuvat enimmäkseen maapallon ulkopuolisiin maailmoihin. Lukijalle jää epäselväksi, ovatko muut maailmat eri planeettoja vai jotenkin eri ulottuvuuksia, joihin pääsee vain jotakin tiettyä ei-kolmiulotteisen maailman reittiä – ja sisältyvätkö ne edes tähän Marvelin päämaailmaan 616:een (eli onko niistäkin multiversumissa eri versioita). Etenkin käsitys Vanhallasta vaihtelee reippaasti – mutta Valhallaan edes viitataan.
  • Vastustajat ovat pääasiassa toisia jumalia, haltioita tai demoneita.

Sen sijaan ”Thorin jumaluus on käytännössä tekosyy supervoimille” -päädyn tarinoissa…

  • Keksitään uusia Thorin voimien puutteita, esimerkiksi heikkoutta telepatialle tai myrkyille, ja takerrutaan erilaisiin näppäriin huijauksiin.
  • Jumalat ovat pääasiassa konservatiivisia ja suorastaan sivistymättömiä hölmöjä, jotka elävät henkisesti kivikaudella, ja halveksivat kaikkia tavallisia ihmisiä hölmöiksi ja keskenkasvuisiksi ja ihmisten tekniikkaa ja tietoa turhaksi. Kaikkein ylimielisin heistä on tietysti kaikki-isä Odin. Ja keskeisin juonen jännite on, ymmärtääkö Thor olla toisia jumalia fiksumpi ja hyödyntää ihmisosaamistaan.
  • Dialogi on hyvin konkreettista ja välitöntä, kuulostaa siltä, kuin keskustelijat olisivat ihmisiä – eivät tuhansia vuosia vanhoja suuremman aisti- ja käsityskyvyn omaavia jumalia. Kiusaantumiset ja muut tunnereaktiot sekä yleinen käytös jumalten välillä ovat hyvin ihmismäisiä.
  • Jumalia käsitellään enemmän vain pitkäikäisinä avaruusolioina, ja Asgardiin saatetaan mennä esim. normaalia reittiä avaruuden halki. Kaikkea käsitellään niin tieteellisestä perspektiivistä kuin mahdollista ja muistutetaan, että Thorin maailmakin on osa muuta Marvel-universumia ja sen pelisääntöjä.
  • Vastustajat ovat pääasiassa toisia supervoimisia ihmisiä, koneita, robotteja tai avaruusolioita, ja tarinat sijoittuvat pääosin maapallolle tai avaruuteen – eivät jumalmaailmoihin. Valhallan esiintymistä tarinoissa tahallaan vältellään.
  • Ratkaisut löytyvät laitteista ja teknologiasta tai jostakin hämärästä jiposta, joka on oikeastaan koko mytologian peruspilarien vastainen. Huippu oli varmaan se, kun Thor muutama vuosi sitten World Eaters -tarinassa keksi kaataa maahan koko yhdeksän maailmaa yhdistävän maailmanpuun Yggdarasilin, koska se oli näppärä temppu pysäyttää hyökkääjät. (Olipa tosi jumalallinen puu.)

Käytännössä kaikissa Thor-tarinoissa kulkee mukana myös muu Asgard mytologioineen ja hahmoineen. Se ei suorastaan riko edellä mainittua jaottelua, koska pohjimmiltaan Asgard ja sen asukkaat ovat tärkein työkalu, jolla kirjoittaja voi edes hiukan oikeuttaa hänen kuvaamansa Thorin olevan jotakin muuta kuin kuka tahansa geneerinen vanha supersankari. Niin, ja tapaahan muillakin supersankareilla olla kaveripossensa. Edellä kuvatun jaottelun näkökulmasta onkin oleellisempaa, miten Asgardia ja sen asukkaita tarinassa kuvataan.

On hupaisaa, että samaan aikaan kun Marvelin menestyselokuvissa Thorin hahmoa on viety vahvasti maallisempaan supersankaripäätyyn, sarjakuvapuolella on viime vuosina liikuttu myyttisemmissä sfääreissä kuin pitkään, pitkään aikaan. Uskoakseni se kertoo pohjimmiltaan juuri siitä, miten taipuisa hahmo Thor todella on – ja että surullista kyllä, monille suurin inspiraatio hahmosta kirjoittamiseen vaikuttaa tulevan jostakin ihan muusta kuin Thorista itsestään. Tv- ja elokuvaviihteen puolella menestyvät tällä hetkellä sulassa sovussa sekä science fiction että Game of Thrones -fantasia, joten Thoriin voidaan turvallisin mielin soveltaa kumpaa lähestymistapaa tahansa. Ei ihme, että Thor pystyttiin ”tappamaan” pois 2000-luvulla peräti kolmeksi vuodeksi – hahmo ei herätä tekijöissään ja lukijoissaan sellaista jatkuvuuden ja persoonallisuuden tunnetta, että Marvel-maailma tuntuisi vajaalta ilman häntä.

Toisaalta tämän ”turhuuden” kääntöpuolena on nimenomaan kirjoittajien vapaus tuoda Thor-tarinoillaan Marveliin aina jotain ihan uutta. Tarina ratkaisee.

Jokainen kohtaamani Thor-tulkinta onkin niin vahvasti kirjoittajansa lapsi, että tarinan tyylin voi suoraan päätellä tekijästään. Esimerkiksi 80-luvulla Thoria kirjoittanut Walter Simonson sekä 2000-luvulla kirjoittanut J. Michael Straczynski (JMS) ovat muussakin tuotannossaan olleet vahvoja nimenomaan ihmissuhteiden ja ihmisten kohtaamisen kuvaajina, ja niinpä he Thorissakin pistivät sankarin lähemmäs supersankaripäätyä. Molemmat kyllä ottivat juoneensa paljon elementtejä Asgardin mytologiasta (Simonson pisti Thorin valjastamaan retkikunnan kuolleiden valtakuntaan Heliin ja JMS toi Odinin isän Borin takaisin henkiin) mutta kaikkea silti leimasi vahva maallinen logiikka, vuorovaikutus ja vilpitön dialogi. Ylivoimaisia vihulaisia, oli sitten kyseessä vaikkapa kuolleiden valtakunnan hallitsija Hela, ei pelätty tai kunnioitettu minkään pyhän asemansa vuoksi vaan koska he vain olivat pirun vaarallisia.

Vastakkaisen tyylin kirjoittajista ääripäätä edustaa Michael Avon Oeming, joka oli norjalaisen mytologian fani jo ennen Thoriin tarttumista. Ragnarok-tarinassaan Oeming myös rikkoi omaa näkökulmaansa harkittuna tehokeinona ja toi tarinaan hetkeksi mukaan myös Rautamiehen ihan vain näyttääkseen, kuinka mitättömiä ihmiset ja heidän teknologiansa todella ovat jumalten välisessä kamppailussa (okei, oli sen tarkoitus myös luoda linkki samanhetkiseen Kostajien tarinakokonaisuuteen – siitä lisää myöhemmin).

Jonnekin akselin puoliväliin sijoittuu vastikään Incursons– ja sittemmin Secret Wars -tarinakokokonaisuudet kirjoittanut Jonathan Hickman: tarinoiden kohtaukset ammentavat voimaa pääasiassa konkreettisista tilanteista, kuten järjettömän suurista taisteluista tai jonkun tietyn jutun tuhoutumisesta. Silti samaan aikaan tarinan mukana kulkee epäselvää tunnelmaa sävyttävää runollista laatikkotekstiä ja kaikessa on päällä sellainen viba, että ihan kaikkea me emme lukijoina edes pysty ymmärtämään eikä meidän edes pidä kuvitellakaan pystyvämme. (Mutta tämä vain sivuhuomiona, sillä arvioni perustuu siihen, miten Hickman on kuvannut Thoria Kostajien lehdessä ja parhaillaan meneillään olevassa Secret Wars -eventissä. Hickman ei ole tietääkseni koskaan kirjoittanut Thorin omaa lehteä.) Myös Garth Ennis on kirjoittanut Thoria lyhyesti Thor: Viikingit -tarinassaan, ja vaikka tarina sisältääkin tuhat vuotta vanhoja viikinkejä ja riimuloitsuja, Ennisin tapaan kaikki nämä tuntuvat oikeasti olevan vain tekosyitä mahdollisimman groteskille väkivallalle.

Eri tyylien välinen jännite on niin vahva, että usein aina, kun Thor jotenkin merkittävästi uudistuu, uusi tekijä nimenomaan hyppää janan ääripäästä toiseen. Täsmällinen ja konkreettinen tilanteen kuvaus tuntuu freesiltä myyttisten ja symbolisten juonikaarien jälkeen (”Oho, Thor puhuu järkeä ja on looginen!), ja myyttinen jumalallisuutta korostava puoli tuntuu freesiltä konkreettisen aallon jälkeen (”Oho, Thor on oikeasti oma hahmonsa eikä vain geneerinen supersankari.”).

Lukijalle tämä on sikäli kätevää, että nämä muutokset tarjoavat uusille lukijoille aina helppoja sisääntulonumeroita Thor-tarinoihin. Oli kerronta sitten kovin konkreettistä tai symbolista, jumaluus-aspekti on aina tunnustettu sen verran hyvin, että kukaan kirjoittaja ei halua ihan liikaa aukisanoittaa, mitä kaikkia voimia Thorilla loppujen lopuksi ihan tarkalleen on. Siksi uusilla tekijöillä on aina varaa vähän säätää: esimerkiksi aiemmin Thor tapasi vain kutsua salamaniskuja taivaalta, mutta nykyisin hän pystyy ampumaan salamoita suoraan vasarastaan. Uudet kuvittajat ovat myös piirtäneet Mjolnir-vasaraan hehkumista, ja uudet kirjoittajat ovat jopa luoneet vasaralle itselleen tavallaan persoonaa ja laittaneet Thorin suhtautumaan siihen kuin taistelutoveriinsa, kuin koiraan tai hevoseen. Etenkin viimeisinä kymmenenä vuotena Thor on nähty myös tekevän selkeitä taikoja, mm. luomassa uuden Asgardin tyhjästä sekä herättämässä kuolleita henkiin, mikä menee mielestäni jo vähän käytettävyyden rajoilla.

Käydään vielä lopuksi tarkemmin läpi muutama Thor-kirjoittaja sekä arviot heidän tarinoistaan.

Walter Simonson: The Mighty Thor #337-382 (1983-1987)

The Mighty Thpr 350 (1984), teksti ja kuva: Walter Simonson

The Mighty Thor 350 (1984), teksti ja kuva: Walter Simonson

Suomessakin 90-luvun alussa julkaistut Walter Simonsonin Thorit Surtur-saagoineen ovat monille ehkä se kaikkein klassisin ja ikonisin vaihe ukkosenjumalan tarinaa. Vaikka Simonsonin kautta edelsikin pari vuosikymmentä muiden tekijöiden (myös Stan Leen ja Jack Kirbyn) tarinoita, ne eivät ole saavuttaneet samanlaista asemaa kuin herrojen työt esimerkiksi Ihmenelosten ja Hämähäkkimiehen parissa. Jos minulta kysytään, kaikki Thor-tarinat ennen Simonsonia voi suosiolla unohtaa. Ja kaikki, mitä Simonson kirjoitti, oli Thoria aidoimmillaan, ja jos sittemmin onkin paljastunut ristiriitaisuuksia, vika on aina myöhempien kirjoittajien källeissä.

Siksi olikin karu kokemus tätä kirjoitusta varten päätyä kertaamaan, mitä se Simonson oikeasti kirjoitti: Auts, mitä pönötystä ja eksplikointia! Tuntuu, että hahmoilla ei ole kykyä lainkaan ajatella, kun lähes kaikki mitä hahmon silmien eteen osuu, on samantien myös lausuttava ääneen. Mutta pakko tämä on antaa anteeksi ja yrittää muistaa, että kyseessä oli 1980-luku, jolloin teksti oli samanlaista melkein kaikissa muissakin lehdissä. (Mutta jos et kykene nostalgiaan, älä ÄLÄ ÄLÄ ihmeessä ainakaan erehdy lukemaan John Byrnen Teräsmies-uudistusta Man of Steel, julkaistu Suomessa vuonna 1987.)

Eksplikoinnista huolimatta Simonson sai kuitenkin Asgardin eloon niin kuin ei kukaan muu. Hän toi lukijan eteen maailmoja ja armeijoita, joita ei ollut ennen nähty. Surtur-saaga, jota kehiteltiin hitaasti näyttäen vain Surturia takomassa pimeässä maailman tuhoavaa Iltahämärä-miekkaansa, Lumoajattaren sisko Lorelei sodan keskellä huumaamassa Thoria orjakseen ja umpikiero Malekith Kirottu naamioineen ja pimeine keijujeen kanssa… Tämä on aidosti yksi jännittävimpiä 80-luvun Marvel-tarinoita. Simonson sai myös tuotua inhimillistä syvyyttä moniin Asgardin hahmoihin, etenkin nk. pahiksiin. Huolimatta siitä, että Simonson kuvasikin Thoria varsin supersankarimaisesti, hän onnistui kuljettamaan sivussa sellaisen fantasiamaailman jännitteen, mihin häntä kovasti jäljitellyt Dan Jurgens ei 2000-luvulla koskaan pystynyt.

Dan Jurgens: The Mighty Thor, vol #2, #1-79 (1998-2004)

The Mighty Thor, vol 2, #12 (1999), teksti: Dan Jurgens, kuvitus: John Romita jr, Klaus Janson ja Gregory Wright.

The Mighty Thor, vol 2, #12 (1999), teksti: Dan Jurgens, kuvitus: John Romita jr, Klaus Janson ja Gregory Wright.

Dan Jurgensin Thoreista ei melkeinpä saisi puhua yhtenä kokonaisuutena. Vaikka hänen kirjoittamiensa numeroiden määrä (79 kpl) on jo sekin valtava ja vaatii perspektiivin säätämistä, ennen kaikkea syynä on, että Jurgensin tuotannosta osa on aivan järkyttävää kiusallista paskaa ja osa loistavaa fantasiatunnelmaa. En ymmärrä, miten sama ihminen on voinut tehdä niin vaihtelevaa työtä. Ainoa selitys, minkä keksin, on että Jurgens on pohjimmiltaan todella huono kirjoittaja, ja saa aikaan hyviä tarinoita vain riittävästi tuettuna ja opastettuna. Luultavasti huippuhetkinään hän oli saanut toimittajiltaan paljon tukea ja luottamusta, ja aallonpohjillaan hän, en tiedä, ehkä kirjoitti epätoivoisesti bulkkia kello kolme aamuyöstä.

Jurgensin Thor-kausi alkoi ihan hyvin – Suomessakin vuonna 2000 julkaistut numerot The Mighty Thor #1-12, joissa kadotuksesta palanneet pimeät jumalat olivat alistaneet koko Asgardin alleen, oli aikakauteen nähden ihan kelpo tekstiä ja toi mieleen Walter Simonsonin ajan Thorin mystiikan ja jumalten väliset ottelut. Eksplikointia oli paljon, mutta sen vielä sieti. Osaksi asiaan varmasti vaikutti myös John Romita Jr:n erinomainen kuvitus, joka pystyi kantamaan sen korniusasteen, jonka Jurgens tekstillään tarinalle asetti.

The Mighty Thor, vol 2, #74 (2004). Teksti: Dan Jurgens, kuvitus: Roger Robinson, James Pascoe ja Avalon's Rob Ro.

The Mighty Thor, vol 2, #74 (2004). Teksti: Dan Jurgens, kuvitus: Roger Robinson, James Pascoe ja Avalon’s Rob Ro.

The Mighty Thor, vol 2, #19 (2000), Teksti: Dan Jurgens, kuvitus: Gregg Schigiel? (?)

The Mighty Thor, vol 2, #19 (2000), Teksti: Dan Jurgens, kuvitus: Gregg Schigiel (?)

Sitten tapahtui se jokin selittämätön, ja seuraavat numerot suunnilleen välillä #13-43 olivat vain kiusallista luettavaa. Joka numerossa hyppäsi esiin uusi mutta vanha vihulainen aina vain vaarallisempana kuin koskaan, ja kansien hehkutukset sekä Thorin ja tämän vastustajan huutojen eksplikoinnin ja melodramaattisuuden määrä saisi varmaan Jack Kirbynkin kiusaantuneeksi. Surtur palasi kuolleista jyrätäkseen kauhealla vauhdilla parissa numerossa läpi sen, mitä Walter Simonson aikoinaan kehitteli rauhassa ja tunnelmallisesti usean kuukauden ajan. Kun piti vielä keksiä taas uusi entistä pahempi vihulainen, Jurgens laittoi Thoria vastaan Thanoksen, koska tietty tämähän toki (kaikista Ikuisuuden rautahanska -tarinoiden kautta opitusta huolimatta) halusi edelleen vain tuhota kaiken elämän. Jurgensin Thanos oli yksiulotteinen palikka, ja ei ole ihme, että kun Thanos haluttiin myöhemmin taas palauttaa henkiin Marvel-universumiin, hänen Thor-visiittinsä retconnattiin pois selittämällä Jurgensin hahmon olleen vain Thanoksen aivoton kopio Ikuisuussotien ajalta.

Mutta sitten tapahtui taas jotain: Odinin kuoltua Thor nousi Asgardin kuninkaaksi ja sai Odinvoiman haltuunsa. Numerot #43-79 käsittelivät hänen nousuaan valtaan, huumaantumistaan diktaattorimaisesta asemastaan ja itseluottamuksestaan ja lopulta koko maapallon valloittamista Asgardin alle (!). Loppunumerot käsittelevät tulevaisuutta, jossa vanha Thor hallitsee maapalloa ja taistelee kapinallisia ja entisiä ystäviäänkin vastaan, koska on niin varma omasta oikeassaolostaan. Jurgens selittää jopa ihan ymmärrettävästi, miten Thor on voinut tehdä sovun esimerkiksi Lumoajattaren ja Lokin kanssa näissä oloissa. Esimerkiksi dialogia, jonka Thor käy numerossa #74 Lokin kanssa, ei uskoisi saman ihmisen tekemäksi, joka kirjoitti numeron #19 hirvittävän roskan.

Kaikesta kurasta huolimatta: Jos olet kiinnostunut Thorista, suosittelen lukemaan nuo tarinat silti läpi. Koska myöhemmissä numeroissa on paljon viittauksia varhaisempien numeroiden hahmoihin, on oikeastaan hankala ehdottaa mitään välialoituskohtaa kuin nro #1. Mutta viimeistään numerosta #20 olisi syytä aloittaa. Yritä vaikka vain selata ne ekat 20 numeroa läpi nopeasti.

Michael Avon Oeming ja Daniel Bergman: The Mighty Thor, vol 2, #80-85 (2004)

The Mighty Thor (Vol 2) #82. Teksti: Mike Avon Oeming ja Daniel Berman. Kuvitus: Andrea Divito ja Laura Villari.

The Mighty Thor, vol 2, #82 (2004). Teksti: Michael Avon Oeming ja Daniel Berman. Kuvitus: Andrea Divito ja Laura Villari.

Michael Avon Oemingin ja Daniel Bergmanin kirjoittama Ragnarok-saaga oli muodollisesti osa Avengers: Disassembled -eventiä. Disassembledin kantavana ideana oli laittaa Kostajien jäsenet kohtaamaan samanaikaisesti poikkeuksellisten fyysisten haasteiden lisäksi myös tavallista kivuliaampia henkisiä kärsimyksiä. Eventin merkittävimpiin seurauksiin Thorin tapahtumien ohella kuuluivat Purppuranoidan hermoromahdus, Haukansilmän ja Visionin kuolemat sekä vanhojen Kostajien lopettaminen. Tämän seurauksena sitten perustettiin uudet Kostajat, joiden mukana myös Hämähäkkimies ja Wolverine tulivat porukkaan mukaan. Purppuranoidan hermoromahduksesta seurasi myöhemmin myös House of M -event. Päätarinan kirjoittaja oli Brian Michael Bendis.

Ragnarok oli tähän kylkeen ympätty Thor-seikkailu, jolla oli hyvin vähän yhteyttä päätarinaan. Juonellisesti se lähinnä selitti, miksi Thor pysyi päätarinan kuvioista poissa, sekä antoi lopputuloksellaan lisäpainoarvoa kokonaisuudelle. Ragnarok oli komea, mutta päälleliimaus oli ilmeinen: tarina alkoi vauhdilla kuin keskeltä, se sivuutti lähes kokonaan kaikki juuri sitä edeltäneet (ja periaatteessa aika hurjat) Thorin kokemukset Jurgensin kaudella, ja sen kuvaus Asgardista ja yhdeksästä maailmasta oli jopa täysin ristiriitainen kaanonin kanssa: Oemingin maailmassa kaikki yhdeksän maailmaa (Midgardia lukuun ottamatta) sijaitsivat samalla tasolla, jopa Valhalla, ja paikasta toiseen matkattiin ihan maitse hevosin. Kieroilevan ja temppuilevan Lokin käytös oli Marvel-tarinaksi hämmentävän murhanhimoista.

Juuri edellisinä kolmena vuonna ilmestyneillä Sormusten herra -elokuvilla lienee ollut vaikutus siihen, mitä Marvel Oemingilta tilasi ja sai. Oletan, että Disassembled-tarinan julkaisuaikataulu aiheutti myös omat haasteensa ennakkovalmisteluun, ja osa numeroista varmaan piirrettiin jo ennen Jurgensin putken valmistumista. Mikään muu ei selitä niin kömpelöä aloitusta: Esimerkiksi se, että Thor on jotenkin menettänyt Jurgensin kaudella saamansa Odinvoimat, sanallistetaan ääneen vasta joskus osan 3 tienoilla, ja siihen asti lukija saa vain ihmetellä, että unohtuiko tässä jotain välistä. Fantasiasarjakuvakirjoittaja Oeming on sittemmin tehnyt Marvelille muitakin töitä, mutta tämä ainakin Wikipedian perusteella vaikuttaisi olleen hänen ensimmäisensä Marvelille, mikä selittänee ristiriitaisuuksia. Toisaalta juuri ne ristiriitaisuudet toivat tarinaan sen hurjan, mystisen tunnelman, jotka tekivät Ragnarokista yhden historian muistettavimmista Thor-tarinoista.

Tarina alkaa varsin maallisesti ja konkreettisella tapahtumien kuvauksilla. Rautamieskin vierailee, kuten jo kerroin. Tässä vaiheessa ristiriidat Marvel-kaanonin kanssa tuntuvat todella häiritseviltä, mutta se epämukavuus, joka lukijalle syntyy, tuntuu myös jotenkin kutkuttavalta. Tietyllä tapaa Oeming painaa lukijan väkisin hyvin nopeasti tämän epämukavuusalueelle, pistää lukijan miettimään: ”Eihän se nyt noin voi tehdä… Ei se ole yhtään sen tyylin mukaista… Mitä, se tappoi Sifin???” Voidakseen jatkaa lukemistaan lukijan on ensin pakko hyväksyä, että tämä tarina ei noudata oletettuja pelisääntöjä. Numero numerolta siirrytään konkreettisesta supersankarimaailmasta lähemmäs jumalallisten sfäärien fantasiaa, ja siihen kysymykseen, että mitä se oikeasti merkitsee, että Asgardin jumalat ovat jumalia. Ragnarok on se maailmanlopun taistelu, jota he ovat pelänneet ja odottaneet ikuisuuksia. Ja loppu ei todellakaan ole tyypillinen ja ilmeinen – jos edes ymmärrettävissä.

Plussaa on annettava siitä, että tarinaan on helppo tulla mukaan, koska se ei vaadi ennalta Thorin aiempien tarinoiden tuntemista juurikaan, norjalaisen mytologian perusteiden tunteminen riittää. Marvel-hahmoja tulee mukaan vain vähän eikä niitäkään liian haastavasti.

Miinusta on annettava kuvakerronnasta, joka on paikoin epäselvää. Lukija tulkitsee erään hahmon kohtalon välillä aivan virheellisesti ja on usein pihalla siitä, missä yhdeksän maailman mestoista nyt liikutaan. Se vie tehoa siltä, mitä Oeming yrittää sanoa. Tarinan loppu on kauneudestaan ja vaikuttavuudestaan huolimatta myös epäselvä, jopa sekava, ja ainakin minua jäi ärsyttämään se, etten tiedä, tarkoittiko Oeming jättää tiettyjen hahmojen henkilöllisyydet salaisiksi vai vihjata niistä.

J. Michael Straczynski: (The Mighty) Thor, vol 3, #1-603 (16) (2007-2009)

The Mighty Thor (Vol 3) #3 (2007). Teksti: J. Michael Straczynski. Kuvitus: Olivier Coipel, Mark Morales ja Laura Martin.

The Mighty Thor, vol 3, #3 (2007). Teksti: J. Michael Straczynski. Kuvitus: Olivier Coipel, Mark Morales ja Laura Martin.

JMS on tunnetusti erinomainen kirjoittaja, ja hän hallitsee niin pitkät mono- ja dialogitkin kuin täysin tekstittömät, huikean puhuttelevat kuvat. Viereinen sivu on siitä hyvä esimerkki: Thorin puhe kulkee eteenpäin mutta tarina etenee hienovaraisesti joka ruudulla ja tunnelma muuttuu aina vain uhkaavammaksi. On toki totta, että kiitos komeasta sivusta kuuluu isolta osin sen kuvittajille kuten Olivier Coipelille, mutta tällaiset sivut ovat JMS:n kirjoittamissa töissä niin yleisiä, että se ei voi olla vain kuvittajan ansiota.

Kuten jo kerroin, JMS kuuluu enemmän supersankarinäkökulman kirjoittajan päätyyn ja selvästi nauttii edeltäjiään enemmän juuri maallisista kohtauksista. Hänen Thoreissaan on moninkertaisesti aiempaan nähden pitkiä kohtauksia, joihin ei osallistu lainkaan jumalolentoja. JMS aloitti kautensa palauttamalla ensin henkiin (20 vuoden poissaolon jälkeen) Thorin alter egon Donald Blaken ja sen jälkeen siirtämällä Asgardin maapallon pinnalle, pienen oklahomalaisen kaupungin nurkille. Myöhemmin Asgardin sankarit alkavat osallistua kaupungin arkeen ja jopa sen hallintoon. Sarjan toistuva vitsi löytyy siitä, kuinka jumalat yrittävät opetella ihmisten arkea, mm. pohtivat viemäröinnin rakentamista ilmassa leijuvaan Asgardiinsa. Tämä kaikki on täysin loogista JMS:n aiempaan tuotantoon verrattuna. Kuitenkin, koska JMS on vain niin pirun hyvä kirjoittaja, hänen tekstinsä ei tunnu samalla lailla eksplikoinnilta ja teennäiseltä kuin monien edeltäjiensä. Jumalat muuttuvat hänen käsissään aidosti hauskoiksi ja sympaattisiksi – vaikka toki myös pelottaviksi.

Mystiikka kyllä kiehtoo JMS:ää, hän ei todellaakaan pilkkaa sitä. Hän on aiemmin kirjoittanut mm. kuolemanjälkeisestä elämästä kertovan Midnight Nationin sekä Hämähäkkimiehen sivuilla esittänyt kysymyksen siitä, olisiko Hämähäkkimiehen voimien alkuperä sittenkin mystinen ja hämähäkkijumalan aiheuttama. Sitten hän ratkaisi itse paljastamansa ristiriidan toteamalla, että mystinen ja maallinen näkökulma mahtuvat samaan maailmaan eivätkä välttämättä sulje toisiaan pois. Nimenomaan tämä ristiriita, mystisen tarkastelu ei jumalallisesta vaan maallisen ihmisen näkökulmasta, on kantava teema hänen Thoreissaankin. Thor on kyllä tarinan päähenkilö, mutta JMS:n kuvakulma on ulkopuolisen ihmisen.

JMS:n tarina toimii pitkälle. Hänen ongelmansa on kuitenkin tarinan liiankin vahva jms:mäisyys. Pidemmän päälle ulkopuolisen hämmästelevä näkökulma kääntyy itseään vastaan ja tahattomasti mitätöi Thorin lehtien historiaa: et voi samanaikaisesti sekä juhlia ihmisen pitkää ikää että ajatella häntä freesinä ja yllättävänä. Lukijaa yritetään samaistuttaa ihmisiin, joille Thor ja asgardilaiset ovat vielä vieraita, mutta koska Thor ei meille oikeasti ole vieras, tämä alkaa puuduttaa. Pitääkseen yllä lukijan motivaatiota Thorin lehden pitäisi toivottaa lukija mukaan Thorin maailmaan, mutta JMS ole siihen valmis. Ulkokohtaisuutta lisää se, että JMS:n tarinassa liian monet yllättävätkin asiat tapahtuvat ihan maallisen käsityskyvyn puitteissa. JMS ei tunnu itsekään tietävän, haluaako hän lukijoiden pitävän asgardilaisia jumalina vai ei.

Jms:mäinen näkökulma on todella freesiä vaihtelua Thorin tarinaan, mutta uskon, että pidemmän päälle juuri JMS:n Thor jää Marvel-fanien muistoon kiusallisena yrityksenä rebootata tai päivittää täysin toimiva sarja, joka ei olisi sellaista korjausliikettä tarvinnut. Samalla JMS:n synniksi jää se kehnompi tuotos, jota hänen seuraajansa lehden parissa sittemmin tekivät: koska he eivät olleet yhtä hyviä kirjoittajia kuin JMS, he eivät onnistuneet setvimään kunnolla mystiikan ja maallisen välistä tasapainoa ja tekemään ilmaisustaan yhtä elävää ja kiehtovaa kuin JMS. Siksi muutama kiehtovakin juoni muuttui heidän käsissään tylsäksi, ja oli sellaista pettymystä kuin World Eaters -tarina ja Fear Itself -event. Pettymyksistä huolimatta JMS:n käynnistämät muutokset tekivät monista Asgardin jumalperheen jäsenistä elävämpiä ja persoonallisempia hahmoja kuin mitä Thorin sivuilla oli pitkään aikaan nähty sitten Simonsonin vuosien.

Jason Aaron: Thor: God of Thunder 1-25 ja Thor, vol #4, #1- (2012-)

Thor: God of Thunder #1 (2012). Teksti: Jason Aaron, kuvitus: Esad Ribic, Dean White

Thor: God of Thunder #1 (2012). Teksti: Jason Aaron, kuvitus: Esad Ribic, Dean White

Vieressä näette ensimmäisen sivun Jason Aaronin kirjoittaman Thor: God of Thunderin ensimmäisestä numerosta. Se koukuttaa välittömästi. Aaron muistuttaa siitä, että Thor on yli tuhat vuotta vanha ja häneltä löytyy hurjasti seikkailuja menneestäkin – ja tönäisee lukijan tuoliltaan rikkomalla Marvelin K-13-tyyliä ja sanomalla suoraan, että se nuori ”hurja” Thor muuten oli myös aikamoinen sika ja paneskeli innolla ympäriinsä. Olisi kiinnostavaa kuulla, päätyikö mikään hänen suunnitelmistaan Marvelin toimittajan sensuurin johdosta lattialle. Joka tapauksessa saamme heti alkusivuilla lupauksen siitä, että tässä on rohkea ja hahmoonsa todella perehtynyt kirjoittaja.

Sivumennen: Tämän tarinan ohella kannattaa lukea myös samoihin aikoihin ilmestynyt Uncanny Avengers #6 – tekijät ovat eri, mutta tarina täydentää kiinnostavasti tätä nuoren Thorin kertomusta.

Aaron menee janalla ilmeisen jumal- ja mystiikkapuolelle. Jo heti ensimmäisessä tarinassa Thor tietää saapua auttamaan kaukaisella asuvia avaruusolentoja, koska nämä olivat huomanneet rukoilla juuri häntä. Aaron käy läpi lukuisia jumalia monella eri tasolla: tarinoissa havainnollistetaan sekä itsekeskeistä sikailua, maallista ihmisten johtamista kenraalin tapaan, jumalten runsautta sekä kaukaista tulevaisuutta. Aaron karsii jumalista pois heidän ylivoimaisuutensa ja kuolemattomuutensa mutta säilyttää heissä kuitenkin sen pienen, mystisen, selittämättömän osan: sen, että he ovat jumalia eri kansoja varten ja heitä voi rukoilla. Niin paljon kuin lopulta jumalat jäävätkin haavoittuviksi, jäljelle jää jotakin, joka erottaa heidät muista vain pitkäikäisistä olennoista.

Aaron tuo tarinaan avaruuksineen ja eri aikakausissa liikkumisineen maallisempaa scifi-vivahdetta, mutta se alistetaan silti jumaluskon alle. Aaronilla ei ole mitään ongelmaa esimerkiksi kirjoittaa Thor seilaamaan avaruudessa viikinkilaivalla. Teksti ja dialogi ovat kiehtovia, ja Aaron osaa myös kuvata taisteluja ja raakuutta varsin pysäyttävästi. Esad Ribicin kuvitus on kaunista ja muistuttaa vähän Milo Manaran kuvitusta mutta huolitellumpana. Tämän työparin jälkeä haluaisi nähdä enemmänkin ja melkein missä lehdessä vain.

Thor: God of Thunder #13 (2013) Teksti: Jason Aaron. Kuvitus: Ron Garney, Ive Svorcina

Thor: God of Thunder #13 (2013) Teksti: Jason Aaron. Kuvitus: Ron Garney, Ive Svorcina

Edellä kuvatut tarinat on julkaistu suomeksikin kovakantisina kirjoina Thor: Jumalten tuho ja Thor: Luojapommi. Suomessa julkaisemattomissa myöhemmissä tarinoissa vastaan tulevat Malekith kirottu (joka on muuten Aaronin käsissä huomattavasti psykoottisempi hirviö kuin 80-luvulla Simonsonin Thoreissa) ja jopa kosminen maailmojensyöjä Galactus. Kerronta pitää otteessaan, ja Aaron tuntuu osaavan tuoda uutta mutta oikeaa sisältöä Thorin hahmoon. Erityisesti Thorin suhdetta Maahan pohditaan upeasti tarinassa The Last Days of Midgard (#19-24). Niin jumalalliseksi (ja ajoittain siaksi ja kärttyiseksi) kuin Aaron Thorin kirjoittaakin, hän ei jätä lukijaa ulkopuolelle. Se, että hän pystyy saamaan lukijan oikeasti samaistumaan ukkosenjumalaan, on aikamoinen saavutus.

Myöhemmissä numeroissa tarina ikävä kyllä luisuu enemmän maalliseksi, ja Thor taistelee enemmän pahaa yritystä vastaan maanpinnalla kuin keiju-ulottuvuuksissa. Tietty koukuttavuus kuihtuu pois. Mitä pidemmälle tässä mennään, sitä vähempään rooliin Asgardin tarusto ja jumaluus alkavat sivuilla jäädä, ja jääjätitkin ovat vain isoja pahiksia. Numeron #25 jälkeen lehti alkoi uudelleen alusta, nimellä Thor #1, ja tämän jälkeen tarina on ollut vielä entisestään enemmän supersankarimättöä kuin mystiikkaa. Se on sääli. Mutta koska Aaron on kuitenkin edelleen lehden kirjoittaja, haluan uskoa, että hän saattaa sen pian takaisin suuntaan, jolla hän aloitti.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *