Aatu Komsi

Incursion – Maapallojen törmäys

9.10.2015 klo 23:36, aevik

Arvostelua koskevat lehdet: Avengers (vol 5) 1-43 (uusin), New Avengers (vol 3) 1-32 (uusin) ja Infinity 1-6.
Juonessa viittauksia myös lehtiin: Captain America (vol 7) 1-25, Thor: God of Thunder 1-25 ja Orginal Sin 1-8
Spoilaustaso: lievä, suoraa spoilausta vain Avengers 1:een ja New Avengers 2:een saakka. Pieniä otteita sekä tunnelman ja painotusten analyysia myöhemmistäkin numeroista.

[Jos et vielä tiedä, mikä on Marvel Unlimited -palvelu, kannattaa lukea ensin edellinen postaukseni aiheesta.]

 

Ensimmäisenä arvostelemanani juttuna toimii Jonathan Hickmanin kirjoittama – paremman sanan puutteessa – Incursions-tarinakokonaisuus. Incursion tarkoittaa suomeksi maahantunkeutumista tai hyökkäystä. (Juonikokonaisuudelle saattaa amerikkalaisten fanien keskuudessa olla jokin toinenkin nimi, mutta en ole halunnut sitä googlata spoilaantumisen pelossa. Niin, tämä on se haittapuoli Marvel Unlimitedin 6 kk jäljessä olosta.)

Supersankarisarjakuvat ovat vuosikymmenten saatossa onnistuneet kehittämään lähes taiteenlajin siitä, miten aina voidaan tehdä uusista vihollisista ja uhkista vielä vaarallisempia kuin edellisistä. Pitkän aikaa Marvelin huippu tässä ”kisassa” oli vuonna 1991 ilmestynyt The Infinity Gauntlet (suom. Ikuisuuden rautahanska, julk 1993). Kyseisessä tarinassa titaani Thanos saa käsiinsä ehdottoman kaikkivaltiaan voimat antavan aseen, ja koska hän on rakastunut Kuolemaan (ks. Avengers-elokuvan epilogi) hän päättää ensitöikseen hävittää puolet kaikista maailmankaikkeuden ajattelevista olennoista. Siitä on kieltämättä vaikea enää pistää pahemmaksi.

New Avengers #1. Teksti: Jonathan Hickman. Kuvitus: Steve Epting, Rick Magyar ja Frank d’Armata.

New Avengers #1. Teksti: Jonathan Hickman. Kuvitus: Steve Epting, Rick Magyar ja Frank d’Armata.

Nyt 24 vuotta myöhemmin Jonathan Hickman onnistuu kuitenkin nokittamaan – ja tekemään sen tyylillä. Reed Richards kutsuu koolle Illuminatin: Marvelin eri sankariryhmien nerojen ja pomojen muodostaman salaseuran, johon kuuluvat mm. Richards itse, Musta Pantteri, Rautamies, Tohtori Outo ja Namor. Ja Richards kertoo Mustan Pantterin avulla tekemästään havainnosta: jossakin rinnakkaisuniversumissa on tapahtunut jotakin, mikä on aiheuttanut kyseisen universumin, siis koko sen todellisuuden, tuhoutumisen. Samalla se on käynnistänyt tapahtumasarjan, joka aikaansaa muidenkin universumien tuhoutumisen. Syy tähän kaikkeen on mysteeri, mutta Maa on sen kaiken keskipisteessä. Tapahtuu incursion, jossa kahden eri universumin maapallot äkkiä jakavatkin osaksi saman fyysisen tilan ja alkavat syöksyä toisiaan päin. Jos planeetat törmäävät, ne tuhoutuvat – ja samalla tuhoutuu kummankin maapallon universumi kokonaisuudessaan. Vaihtoehtona on, että jommankumman maapallon väki ennen sitä räjäyttää kilpailevan maapallon ja se asukkaat.

Olosuhteet siis asettavat sankarien eteen tehtävän: Tapa kuusi miljardia ihmistä – tai kaksi kokonaista maailmankaikkeutta tuhoutuu. Niin, ja tee se tarvittaessa aina uudelleen ja uudelleen, koska rinnakkaisuniversumejahan on käytännössä loputon määrä.

Ja niin tarinan kirjoittaja Jonathan Hickman alkaa kuljettaa lukijaa numero numerolta ei vain kohti maailmanloppua vaan kohti kaiken olevan ja kaikkien vaihtoehtotodellisuuksienkin kuolemista.

Kuten yllä mainitsemistani lähdenumeroista käy ilmi, tarina on pitkä. Otsikointien perusteella se vaikuttaisi olevan nyt näinä viikkoina päättymässä. Ei ollut minulta vahinko, että kirjoitan tämän arvostelun nyt, kun tarina on vielä kesken. Halusin jättää itselleni tilaa spekulaatiolle ja fiilistelylle.

New Avengers #2. Reed Richards kuulustelee toiselta, tuhoutuneelta maapallolta meidän planeetallemme saapunutta Black Swania.

New Avengers #2. Reed Richards kuulustelee toiselta, tuhoutuneelta maapallolta meidän planeetallemme saapunutta Black Swania.

Epätoivoa ja metafysiikkaa

Incursionsissa uhan mittakaava ja vastuukysymykset ovat Marvelissa ennen näkemättömiä. Marvel-kirjoittajana varsin uusi Hickman tekee niiden suhteen melko hyvää työtä: melankolia, ahdistus, uhraus, syyllisyys ja epätoivo välittyvät numero numerolta lukijalle. Harva kirjoittaja on pystynyt uskottavasti kuvaamaan sankarien pienuuden tällä lailla – ovathan Marvelin kosmiset hahmot pystyneet vuosikymmenten saatossa melkein mihin tahansa.

Jonkin verran parannettavaa tunnepuolen esittelystä löytyisi: moraalisen dilemmansa kanssa painivat sankarit vaikuttavat ajattelevan lähestyvää rinnakkaismaapalloa yleisesti vain valtavan ihmismäärän kotina, vaikka tilanteen kauhistuttavin puoli on se, että planeetan väki on lähes identtinen kopio heistä itsestään ja heidän läheisistään. Vaihtoehtotodellisuuksien kuvaamisesta Hickman saa minulta hyvän mutta ei kiitettävää arvosanaa: monet rinnakkaismaailmojen versiot tutuista hahmoista herättävät lukijassa inhimillistä myötätuntoa, mutta lukijaa saisi huoletta itkettää enemmänkin. Miljardeja viattomia sivullisia noilta planeetoilta ei tuoda näkyville. Marvel on jo muutenkin totuttanut lukijansa suhtautumaan rinnakkaisuniversumien supersankarihahmoihin lähinnä herkullisena tykinruokana (itse asiassa ajallisesti samaan aikaan jenkki-Hämähäkkimiehen sivuilla pyörivä Spider-Verse­ tekee sekin juuri tätä).

Incursionsissa tietynlaisena kantavana teemana on, että nerojen on ajateltava asioita aina laajemmalla perspektiivillä kuin meidän muiden – mutta saisi tässä näkyä edes vähän surua kuolemasta yksilötasollakin. Ihan noin kova ei tarvitse olla edes keskellä kokousta.

Joka tapauksessa Incursionsin uuden osan odottamisesta on tullut kuin viikoittainen karkkipäiväni, jota odotan innokkaampana kuin juuri mitään muuta lehteä pitkään aikaan.

New Avengers. Teksti: Jonathan Hickman. Kuvitus: Steve Epting, Rick Magyar ja Frank d’Armata.

New Avengers. Teksti: Jonathan Hickman. Kuvitus: Steve Epting, Rick Magyar ja Frank d’Armata.

Hickman suoriutuu kiitettävästi myös kokonaisen multiversumin olemassaolon ja sen elämänkaaren metafyysisen luonteen kuvaamisesta. Hänen maailmanselityksensä ei ole sen paremmin koomisen ylitieteellinen (kuten ehkä Spider-Versessä) mutta ei myöskään käytä magiaa poppaskonstina. Hickmanin tarinassa todellisuuden ja elämän synnyn taustalla olevaan voimaan viitataan ilmaisulla ”kone”, ja se on edelleen läsnä ja luo uusia eläviä olentoja, joille on kirjoitettu kohtalo. Elämä ja kuolema ovat koneen alaisia juttuja. Mitään konetta ei näytetä (eikä sitä ole tarkoitettukaan välttämättä ajateltavaksi konkreettisena laitteena). Mutta vähän samanlainen jännä fiilis tuosta tulee kuin Linnunradan käsikirjaa liftareille lukiessa – vaikka Incursions ei huumoritarina millään tasolla olekaan.

Illuminatin nerojen puhekuplat ja ajatusketjut menevät usein lukijalta yli hilseen, mutta lukijalla säilyy luottamus siihen, että kaikki repliikit ovat vaivalla mietittyjä. Päähenkilöiden persoonat ja painotukset nousevat hyvin esiin. Kriisin kehittyessä Hickman pystyy asettelemaan hahmoilleen rajujakin valintoja ja esittämään tiukkojakin väittämiä tuttujen sankarien luonteiden peruspilareista ilman, että hän vaikuttaisi kusevan kenenkään aiemman kirjoittajan haudalle. (Tai jos kuseekin, niin aiheesta.)

Riittävän arvokasta jälkeä

Lehtien kuvitus on pääasiassa varsin kelvollista, vaikka kuvittajat vaihtuvatkin ahkerasti. Avengersin puolella piirrosjälki on keskimäärin jonkin verran kovempaa (piirtäjinä mm. Jerome Opeña, Stefano Caselli  ja Leinil Francis Yu), ja piirtäjät ovat saaneet aisaparikseen sen verran osaavat värittäjät, että jatkumo tuntuu eheältä numerosta toiseen. Kuvitus on sopivan rosoista mutta samalla riittävän selkeää ja tarkkaa, että etenkin huolellisen värityksen kanssa tulos on arvokkaan oloinen. Siihen nähden, kuinka omituisia otuksia uudet tuttavuudet Ex Nihilo ja Abyss ovat, kuvitus onnistuu kaikkinensa tuomaan sivulle sekä mystistä että piirrettyjen materiaalinen käsinkosketeltavuuden tunnetta. Tulee vähän sama fiilis kuin René Magritten Pyreneiden linnaa (1959) katsoessa.

New Avengers. Piirrokset Kev Walker, värit Frank Marteli ja David Curiel.

New Avengers. Piirrokset Kev Walker, värit Frank Marteli ja David Curiel.

New Avengersin puolellakaan ei kuvituksesta kauheaa valittamista ole – etenkin koska loppupuolen värittäjät Frank Marteli ja David Curiel tekevät työnsä niin hienosti. Piirroksista alkupuolella vastannut Steve Epting tekee mielestäni porukasta parasta jälkeä, mutta loppupuolella vuorotelleet Valerio Schti ja Kev Walker kumpikin osaltaan hiukan kiusaavat silmäkulmaani: Schtin tyyli (etenkin Namorin kohdalla) muistuttaa ärsyttävän paljon siloposkista tv-animaatiota vähän Pat Leen tapaan. Walkerilla taas ihmisten suut ovat välillä todella omituisen muotoisia – ihan kuin joku vetäisi suupieliä koukuista alaspäin.

Muitakin piirtäjiä ehtii matkan varrella olla.

Valta, voima ja nöyryytys

Supersankarisarjakuvien keskeinen, toistuva jännite viimeistään koko 2000-luvulla on liittynyt hyve- ja hyötyetiikan väliseen jännitteeseen. Pelkistetysti ilmaistuna kyse on Philippa Footin 60-luvulla esittämästä eettisestä dilemmasta, junanvaunuongelmasta: saako useamman viattoman ihmisen pelastamiseksi tappaa yhden yhtä lailla viattoman ihmisen? Hyve-etiikan näkökulmasta tällainen uhraaminen olisi väärin, mutta hyötyetiikan eli utilitarismin näkökulmasta tämän yhden viattoman uhraaminen isomman joukon pelastamiseksi ei ole vaan sallittua vaan jopa moraalinen velvollisuus. Supersankarit ovat lähtökohtaisesti muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta olleet kuitenkin onnistuneita hyve-etiikan edustajia: he joutuvat välillä taistelemaan mahdottomaltakin tuntuvia vihollisia vastaan eivätkä siinä aina onnistu, mutta eivät sentään joudu itse tahallaan tappamaan viattomia.

2000-luvulla monien parhaimpien Marvel-tarinoiden keskeisenä jännitteenä ei olekaan ollut enää vihollisen ylivoimaisuus vaan se, saadaanko sankari ajettua juonessa niin mahdottoman valinnan eteen, että hän joutuu harkitusti tekemään pahaa – eli muuttumaan utilitaristiksi. (Ero 80- ja 90-luvun synkkiin tarinoihin on siinä, että niissä näytettiin sankarien romahdus ja hulluus; 2000-luvulla ahdistus tulee siitä, että sankari tekee pahaa täysin selväpäisenä ja harkitusti.) Marvelin puolella tätä on käsitelty mm. Ultimate X-Menissä, Civil Warissa, X-Men: Second Comingissa ja viimeisimmäksi todella komeasti pitkässä Uncanny X-Force -tarinakokonaisuudessa.

Ja tietysti nyt tässä Incursionsissa – ei paljon ilmeisemmin voisi.

Incursionsissa tämä utilitaristisuutta ja kyynisyyttä käsitellään nimenomaan älyllisen ylivoiman näkökulmasta. Jos on tarpeeksi älykäs ja viisas, saako tehdä mitä haluaa omin päin? Jos kaikkeen on oikea tai edes paras vastaus, tarvitseeko tuntea sen valitsemisesta harmia tai syyllisyyttä? Pohjimmiltaan lähestytään demokratian ydintä: ihmisillä ei ole oikeutta osallistua heitä koskevaan päätöksentekoon siksi, että keskustelun kautta välttämättä löytyisi vielä parempi idea, vaan siksi, että se kuuluu heidän oikeuksiinsa.

Avengers #1. Kostajat kohtaavat Ex Nihilon. Teksti: Jonathan Hickman. Kuvitus: Jerome Opeña ja Dean White.

Avengers #1. Kostajat kohtaavat Ex Nihilon. Teksti: Jonathan Hickman. Kuvitus: Jerome Opeña ja Dean White.

Välttämättä Hickman ei ole ajatellut viedä sanomaa noin pitkälle. Tarinassa on vahva vastakkainasettelu nerojen ja vähemmän nerojen välillä, mutta kuten aikoinaan Mark Waidin kirjoittamassa Civil Warissa, tarina ei anna lopullista vastausta siihen, kuka on enemmän oikeassa. Kaikkia koetellaan, kaikilla on tilaisuus mokata pahasti – ja yrittää nousta sen jälkeen taas pinnalle. Silti ylimielisyyttä käsitellään koko juonikokonaisuudessa useammankin kertaa: kerta toisensa jälkeen kostajat kohtaavat vihollisia, jotka haluavat liiskata heidät ja koko maapallon, ja perustelevat sitä suuremmalla älyllään ja ymmärryksellään todellisuuden luonteesta. Ja kerta toisensa jälkeen nämä ylimieliset hyökkääjät katsovat suorastaan hämmästyneinä kostajia, jotka yrittävät taistella vastaan hyväksymättä kohtaloaan. Kun hyökkääjät vieläpä nimittävät kostajien vastarintaa ”väkivaltaiseksi” ja ”primitiiviseksi”, vaikka he itse ovat aikeissa lahdata koko ihmiskunnan, niin aika koulukiusaajameininkiä on ilmassa.

Tietynlainen sotakuvauksen ihannointi kyllä puskee kokonaisuudesta hämmentävästi läpi, etenkin Infinity-eventissä, joka sijoittuu Incursionsin keskelle. Siihen nähden, millaisina kostajat ja muut keskeiset sankarit yleensä esitetään, jopa ns. pehmeämpien arvojen tyypit kuten Kapteeni Amerikka ovat yllättävän innokkaita lahtaamaan isojakin joukkoja hyökkääjiä, kun nämä kerran ovat alieneita. On hämmentävää, että tätä ei pureta mitenkään, koska esimerkiksi samanaikaisesti ilmestyvässä rinnakkaislehdessä Uncanny Avengers puolestaan nostetaan iso haloo, kun hyvisten päälle hyökännyt pahis kuoleekin taistelussa itse. Asetelma on mielestäni Hickmanilta virhe: kostajat eivät ole sotilaita, heidän tehtävään on puolustaa kotipesää, ei tappaa.

Toinen ikävä puute kokonaisuudessa on naishahmojen käyttötapa – tai siis täysi käyttämättömyys. Lähes läpi kymmeniä numeroita kestävän juonikaaren keskeiset pelaajat ovat kaikki miehiä ja lähes kaikki kokonaan uudetkin hahmot ovat miehiä. Ainoilla naishahmoilla kuten Shurilla, Mustalla leskellä, Hämähäkkinaisella tai Kapteeni Ihmeellä on vain kannustavan sivuosan rooli (okei, Black Swanilla on isompi, mutta sitä on vielä vaikea tässä vaiheessa analysoida). Voidaan toki ajatella, että tämä on vain yksi tapa alleviivata vallan ja ylimielisyyden teemaa – sitoa se patriarkaalisuuteen – mutta se ei pidä vettä. Kokonaisuudessa on liian monta kohtaa ja jopa sivujuonta, jossa oikeasti avainpelaajan roolin olisi voinut antaa myös kohtauksessa mukana olevalle naishahmolle, mutta sitä ei ole tehty. Hickman tuntuu itse tykästyneen liikaa miehiseen määräilyyn ja nyrkkitappeluun – antaneen oman juonensa miesnerot-lähtökohdan vahingossa viedä hänet itsensäkin mukanaan.

(Jos tämä huomio tuntuu mielestänne kohtuuttomalta nillitykseltä, lukekaa esimerkiksi Fantastic Four Annual 2014, missä Susan Richards pistää ns. haisemaan.)

Helppo sisääntulo Marveliin mutta kirjoittaja kiusaa

Kokonaisuutena Incursions on miellyttävän eheä siinä, ettei sen aiheen laajuudesta huolimatta lukijan tarvitse juuri poukkoilla useiden muiden lehtien sivuilla. Pelkän Avengersin (Vol 5) ja New Avengersin (Vol 3) sekä keskellä matkaa julkaistun Infinity-minisarjan numeroiden lukeminen riittää. Koska kaikki lehdet aloittivat tarinan alussa numerointinsa alusta, aloituskohtakin on helppo valita. Tarinaan on kohtuullisen helppoa myös uudempien Marvel-lukijoiden tulla mukaan, sillä tarinassa ei juurikaan edellytetä lukijalta laajaa Marvel- tai Avengers-tuntemusta (ehkä nyt Avengers-leffan voisi olla katsonut) tai viitata muiden lehtien tapahtumiin. Välillä tosin olisi suonut Hickmanin selkeämmin kirjoittavan lehtiin lukemisjärjestyksen, koska etenkin loppupuolella Avengersin ja New Avengersin juonenkulku risteää niin pahasti.

Pari poikkeusta tähän ”ei tarvitse lukea muita lehtiä” -huomioon tosin on: tarinan alkunumerot sijoittuvat ajallisesti suunnilleen samoihin aikoihin kuin nykyiset Suomen Hämähäkkimies-lehden numerot (mikä selittää sen, miksi Hämähäkkimies alkaa käyttäytyä tarinassa muita kostajia kohtaan aika kusipäisesti). Lisäksi Kapteeni Amerikka ja Thor kokevat kukin omissa lehdissään sekä Original Sin -minisarjassa pari muutosta kesken tarinan – nämä vaikutukset alkavat näkyä Avengersin numerosta 35 / New Avengersin numerosta 24 alkaen. Kapteeni Amerikan lehden tarina ei ole imho kovin kiinnostava, ja Original Sinkin olisi pitänyt tehdä paljon paremmin, mutta kyllä ne kannattaa lukaista, jos vaan on aikaa. Sen sijaan Thorin oman lehden Thor: God of Thunder tarinat suosittelen ehdottomasti lukemaan jo siksi, että ne ovat upeita! (Kyseisen lehden ensimmäiset numerot on muuten julkaistu suomeksikin nimillä Thor: Jumalten tuho ja Thor: Luojapommi. Mutta kirjoitan Thorista lisää toiste.)

Ihan ongelmatonta Hickmanin tyyli ei silti ole, vaan monesti se jopa suoraan sanottuna vituttaa. Ensimmäinen ja vähäisin näistä piirteistä on, että hän selvästi haluaa luoda sarjakuviinsa elokuvamaisen tai tv-sarjamaisen tunnelman. Etenkin sarjan alkupäässä tuli välillä vastaan jopa kokonaisia tyhjiä aukeamia, jotka eivät sisältäneet mitään kuvitusta, vain Avengers-logon valkoisella taustalla. Tämä on vain liian kornia. Onneksi se väheni loppua kohden.

Avengers. Teksti: Jonathan Hickman, kuvitus Leinil Francis Yu, Gerry Alanguilan ja Sunny Gho.

Avengers. Teksti: Jonathan Hickman, kuvitus Leinil Francis Yu, Gerry Alanguilan ja Sunny Gho.

Mutta isompi ärsytys on se, että Hickman on tarkoituksella salaperäinen ja jättää hyvin paljon yksityiskohtia selittämättä lukijalle. Esimerkiksi ihan sarjan alussa Hickman marssittaa kentälle uusia hahmoja kuten Hyperion ja Smasher mutta käsittelee heitä, niin kuin he olisivat lukijalle tuttuja – ja saa lukijan tuntemaan olonsa tyhmäksi, kun hän ei tiedäkään heitä. Vasta muutama numero myöhemmin perustarinan kyljessä esitellään myös näiden hahmojen taustatarinat. Mutta esimerkiksi Hyperionin tarinaa ei silloinkaan oikeastaan esitellä ihan kunnolla vaan todella tiivistetysti, kuin katsoisi jotain ”edellisessä jaksossa tapahtunut” -kertausta. Minun piti Wikipediasta tarkistaa, että kyllä, nämä hahmot olivat oikeasti uusia. En tiedä, onko se Hickmanista hauska tyylivalinta vai onko tämä pyrkimystä suunnata lehteä aikuisemmille lukijoille.

Monia asioita Hickman ei yksinkertaisesti selitä lainkaan. Ihan tarinan alussa Tony Stark luo koneen (tietokoneohjelman?), jonka tarkoituksena kaikesta päätellen on jotenkin fiksusti laskea jokaiseen tilanteeseen paras mahdollinen Kostajien kokoonpano. Tähän koneeseen viitataan sarjan aikana toistuvasti, niin kuin se olisi jotenkin todella ihmeellinen vehje ja ratkaiseva, mutta missään ei selitetä, mitä se kone tarkalleen tekee ja onko jokin syy, miksi ongelmatilanteessa Kapteeni Amerikka ja Rautamies eivät voisi vain kutsua ihan koko kymmenistä tyypeistä koostuvaa reserviä mukaan. Muita vastaavia juttuja on useita.

Klassikkoainesta?

Incursions on merkitykseltään koko Marvel-universumille sen kokoluokan tarina, että asettuu väistämättäkin samaan joukkoon sellaisten tarinoiden kuten Secret Wars (Salatut sodat), The Infinity Gauntlet (Ikuisuuden rautahanska), Age of Apocalypse (Tuhon aika), Onslaught, Civil War, Secret Invasion ja Dark Reign kanssa. DC:n puolelta hyviä vertailukohtia ovat – tietysti Crisisit:  Crisis on Infinite Earths, Zero Hour – Crisis in Time, Crisis of Conscience, Infinite Crisis ja Final Crisis. DC:n tarinat ovatkin siinä mielessä jopa osuvampia vertailukohtia, että niissä kaikissa on koko todellisuuden rakenne muuttumassa – paitsi Crisis of Consciencessa, joka puolestaan peilautuu lähemmäs Incursionsin moraalikysymyksiä.

Incursions nousee noista ainakin selvästi keskimääräistä korkeammalle. Yksi olennainen tekijä on tarinan pituus: lähes kaikki muut mainitut tarinat ovat olleet lyhyitä, muutaman numeron mittaisia minisarjoja (joskin ne ovat jakautuneet myös muihin samaan aikaan ilmestyviin lehtiin – esimerkiksi Civil War kattoi yhteensä yli 100 numeroa). Tarinaa on kehitelty rauhassa parin vuoden ajan, joten siitä ei tule sellainen olo, että nyt on Marvelin pitänyt väkisin keksiä jokin puolivillainen mega-eventti tällä vuodelle. Tarinan pituus ei ole mahdollistanut ainoastaan huolellisempaa aiheen käsittelyä vaan myös sen parempaa sitomista muuhun Marvel-todellisuuteen: hahmojen ei tarvitse purkaa ajatuksiaan tapahtumasta paniikissa, vaan merkittäviä asioita tapahtuu myös ihan vain keskustelujen sisällä. Kokonaisuudessa on – koomista kyllä – maanläheisempi tuntu.

Ja ennen kaikkea tarina tuntuu kertovan enemmän ihmisistä kuin multiversumista.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *